Me NIIN tehtiin se!! :)

Sanotaan, ettei perille pääseminen ole se tärkein juttu, vaan on osattava nauttia myös matkasta. Mä oon NIIN nauttinut. Ajatus melkein ihan saa kyyneleen silmänurkkaan <3 Vaikka tavallaan tänä vuonna me ollaan jo päästy perille siinä, minne oltiin menossa, toivon meille vielä monen monta vuotta eteenpäin aikaa tehdä tätä samaa matkaa uudestaan ja uudestaan.

Talvi meni (onneksi mun) sairastellessa ja etsiessä oikeaa tyroksiiniannosta. Huhtikuun korvalla aloin taas saada elämästä kiinni, päiviin mahtui muutakin kuin päiväunet ja agilityinto alkoi nostaa päätään. Kirkkonummella saatiin kiinni taas Oodin kanssa toisistamme pitkästä aikaa kunnolla ja tehtiin hyviä ratoja. Kajaanissa pistettiin paremmaksi ja kahdesta radasta tehtiin kaksi nollaa molemmat palkintopallisijoin. Joensuussa voitto oli jo toooosi likellä, mutta Oodi kompuroi vikalla radalla A:n jälkeen. Onni onnettomuudessa oli osteopaatti, joka oli varattu jo kauan aiemmin.

Hyväksyin muutaman (sadan) kyyneleen kera sen, ettei meistä tänä vuonna ole karsintoihin. Toukokuussa jäi monet kisat juoksematta mein tauon takia, mutta tauko oli musta fiksuin tähän väliin just osteopaatin perään. Omaa kisakuumetta helpotin Fannyn kanssa juoksemalla huimasti ekasta kuudesta radasta neljä nollaa. SM-nollat jäivät kuitenkin kolmen nollan päähän (mutta ehkä tuo 2vk on suhteellisen lyhyt aika yrittää nollia kasaan, kun sitä normaalisti tehdään vuosi ;D).

Testattiin Oodin kanssa HuPun epiksissä yksi möllirata viime tiistaina ja koska se tuntui kovin kivalta (no enemmänkin!! NIIN vähättelyä!! :D), ni päätin, et käydään kokeilemassa Pieksämäellä, kuinka meno kulkee. Sanoin, että jos ekalta tehdään nollavoitto, niin muita ratoja en edes juokse. Säästellään vähän ensi viikonloppuun koiraa. No, ei me sit juostu kuin se yksi rata :)

Mua jännitti niin, ettei ikinä. Vaikka menin muka vaan kokeilemaan, kuinka Oodin kanssa toimitaan tauon jälkeen Oodin kanssa yksiin, taisi olla alitajunnassa ihan jotain muuta ;) Tokavikalla esteellä mietin, et saako jo oksentaa :D En kuitenkaan oksentanut ja ero oli toista sekuntia toiseksi tulleeseen.

Agility Oodin kanssa on yksi parhaimpia asioita, mitä elämässä on. Se tiimitunne on sellainen, että tuntuu, että sydän pakahtuu. Tottakai on mahtavaa on saavuttaa omia tavoitteita, mutta tekisin Oodin kanssa joka tapauksessa. Ei mulla ole harhaluuloja siitä, että me voitettas SM-kultaa tai päästäisiin (lue: jouduttaisiin :D) maajoukkueeseen. Mut ei ne oo meidän juttu. Meidän juttu on tehdä yhdessä molempien naamat nauraen siitä mahdollisuudesta, että saadaan tehdä yhdessä.

Tänään Oodi ja Myrtti pääsevät urheilukoirahierojalle ja sitten vaan odotellaankin ensi viikonloppua ja SM-kisaviikonloppua Oulussa. Siitä kahden viikon päästä onkin sitten meidän ihkaekat MM-karsinnat. Niin huimaa <3