Taitava kakkosluokkalainen :)

Olin vähän niin kuin jo unohtanut sen, että kakkosluokkalaisia edes oltiinkaan. Tuntui kisatilanteessa kuin meistä ei olisi mihinkään. Viime kesän kolarikummitukset molempien mielessä ja vaikka ne omasta kotihallista oltiin saatu ajettua pois, tuntuivat ne edelleen tulevan esiin vieraammissa paikoissa.

Kisataukoa heinäkuusta maaliskuulle ja sieltä omien kisojen hyvän fiiliksen hyllyjen kautta tähän päivään. Ehkä tyyliin neljät kisat kokonaisuudessaan kakkosissa. Kisaamista ja vieraissa paikoissa aksaamista ei kuitenkaan voi mitenkään muuten harjoitella kuin menemällä sinne ja tekemällä. Tänään oltiin ACEn kisoissa kahden startin verran, ensi viikolla ACEn epikset sunnuntaina, siitä viikon päästä omat kisat kolme starttia lauantaina, siitä viikon päästä sunnuntaina jokunen startti Varkaudessa, siitä viikon päästä kaksipäiväiset kisat Kajaanissa ja putken lopettaa Iisalmi sitten joskus kesäkuun puolella. Saitte varmaan ideasta kiinni :D

Jokunen kerta käytiin ACElla nyt keväällä treenaamassa, ja omat treenit siirtyvät nyt tulevana keskiviikkona ulos eli saadaan siinäkin taas vaihtelua. Sanoin Hennalle mein lähtiessä, että tuloksilla ei ole sitten mitään väliä niin kauan, ku mulle tulee vaan hyvä fiilis mein tekemisestä ja nään, et Oodilla on kivaa.

Eka rata meni juurikin nuissa puitteissa. Mun mokia, Oodin epävarmuutta, hitautta (joka helpotti loppua kohti, kun alkoi saada menosta kiinni ja tajusi, että kyse on agilitysta) ja kiellot sekä keinulta että puomilta. Treeneissä ACElla Oodi ei niitä kieltänyt, joten selvästi se on kisatilanteeseen ja mun jännittämiseen liittyvä juttu. Mutta mulle jäi hyvä mieli. Oodi lopulta teki kontaktit, otti enemmän vauhtia loppua kohti ja tajusi, että ei ne kummitukset mukaan enää tulleetkaan.

Väliajan mä olin sit se ainoa hullu, joka heilui taustamusiikin mukaan ja yritti saada lihaksia lämpimäksi. Jutut oli jo perinteisesti aikas levottomia ja huomasi, että oma mieli oli suhteellisen rento. Tokaa rataa alettiin rakentaa ja soli kuin meille tehty. Hyppy-putki-putki-hyppy ja jo siinä näin, et nyt muuten lähti se mun Oodi matkaan. Jännitys tippui kokonaan pois ja mä tiesin, että kun meen niiko rataantutustumisessa ajattelin, ei meillä ole hätää. Eikä meillä ollutkaan, sillä Oodi kulki kuin ajatus ja mulla oli olo kuin omissa treeneissä omalla hallilla. Ihan kuin viime keväänä ennen onnettomuutta. Se harmonia on jotain sellasta, ettei sitä ees tajua niin joka solullansa kaipaavansa ennen kuin se on siinä ja me vaan ollaan yhtä. Tuskin mun ohjaaminen mitään maailman kauneinta edelleenkään on, mutta Oodi tietää, mitä tarkoitan ja se riittää. Videoita pääsette sit mun kanssa yhtä aikaa ihmettelemään sunnuntaina, sillä mäkään en ole nähnyt kuin sen toisen. Sen huonomman tottakai, sillä se nollavoittorata edelleen odottaa näkijäänsä.

Niinpä. Nollavoittorata :)