Ikävä

Kevät sen tuo mukanaan. Aina ja poikkeuksetta. Ei se sitä tarkoita, etteikö muulloinkin olisi ikävä, mutta kevät on pahinta. Se tuo mieleen ne viimeiset päivät, jotka meillä oli.

Huhtikuun ekana viikonloppuna lauantaina 3.4.2010 oltiin erkkarissa Juuassa. Olin Tiinan kyydillä ja mulla oli koko jengi mukana. Oodi pääsi seurustelemaan erkkariin ja sai mennä sekaisin Miirasta, siskostaan ja kaikista muistakin, niin kuin tyyliin kuului. Lämmintä oli, joten Hippu ja Jesse sai odottaa autossa.

Meidän viimeinen onnellinen kävely Juuassa on mulla mielessä kuin eilinen. Jesse sai jonkun idean hipata nuorison kanssa. Jesse, joka olisi täyttänyt 12 päivän päästä 14, veti rallia nuorempia kanssa kuin järkensä menettänyt. Mä nauroin ääneen, tuntui, että mulla on kaikki, mitä vaan voin toivoa. Kauan odotettu eka, ikioma Jesse, vieläkin kauemmin odotettu Hippu ja Oodi, jota en koskaan edes osannut odottaa. Ne yhdessä onnellisina sekosi toisistaan ja keväästä <3 Onneksi en tiennyt, mikä meitä seuraavana päivänä odotti.

Jessellä oli sydänlääkkeet tapissa ja vaikka niiden suhteen tilanne oli sillä hetkellä erittäin toimiva (ei oireita ja Ukko reipas kuin mikä), oli tiedossa, että sydämen tilanteen huonontuessa mitään ei olisi enää tehtävissä. Niinpä oltiin sovittu, että Jesse saa olla kanssamme niin kauan kuin on oma pirteä itsensä ilman kipuja, eikä sitä enää lähdettäisi hoitamaan, jos jotakin tulisi. Aina ajattelin aiemmin, kuinka sitä ikinä voisi päättää toisen elämästä. Päättää, että milloin ei ole enää järkeä elää. Mutta vaikka se oli elämistäni päivistä ehdottomasti kauhein, en silti hetkeäkään miettinyt sitä, että onko nyt aika päästää irti. Se oli.

Tajusin tänään, että Jesseä ei oo tässä blogissa. Ollenkaan. Kiitollisena kaikesta menneestä ja yhteisestä, mutta myös tästä olevasta, kopioin tähän vanhasta blogista yhden tekstin, joka kertoo Jessestä kaiken olennaisen.

Vain yksi voi olla ensimmäinen <3 (20.6.2010)

Sitä luulee, että sen voi kuvitella. Ettei toista olisikaan. Ja se tuntuu niin aidolta, kyyneleet tulevat ja suunnaton suru niiden mukana. Luulee, ettei kyyneleet koskaan lopu ja sit sen tajuaa, että vielähän se toinen on siinä. Suru unohtuu, kun hautaa kasvot toisen turkkiin ja hengittää sitä niin tuttua tuoksua. Siitä tunteesta pääsee yli ja elää taas normaalisti arkea niin kuin kuuluukin. Ei se tietoisuus ikinä häviä, että Koira elää vähemmän aikaa kuin ihminen, että se luopumisen aika tulee väkisinkin. Mutta sen tunkee taka-alalle ja päättää nauttia niistä päivistä, jotka meille on annettu lukuun ottamatta niitä muutamaa kertaa erityisesti yöaikaan, jolloin väsymyksen myötä antaa periksi sille järjettömälle tulevan menetyksen tunteelle.

Fakta kuitenkin on, ettei sitä voi tietää kukaan, miltä se tuntuu, jollei ole itse menetystä kokenut. Vaikka ne öiset hetket tuntuvat niin todellisilta, eivät ne sitä ole. Menetyksen tuska on niin valtavaa, että välillä ei itkulta henkeä saa. Ei sitä tajua, että vielä kuukausien jälkeenkin huomaa yliopistolla kesken päivän kyynelien valuvan ja on pakko paeta vessaan itkemään. Että sitä antaisi mitä tahansa yhdestä hetkestä, jos saisi vielä elää mennyttä. Ihan mitä tahansa.

Mun mielestä maailma on epäreilu. Ja tiedän, että kaikki ovat siitä eri mieltä. Oon onnellinen siitä, että Jessen sain. Onnellinen siitä, että saatiin niin pitkään elää yhdessä. Onnellinen ihan kaikesta ukon kanssa. Mutta silti en voi sille ajatukselle mitään, että maailma on epäreilu. Kaikkia faktoja vastaan oisin halunnut pitää Jessen pidempään. Koko elämän niin, että oltaisiin yhtä aikaa henkäisty vanhoina se viimeinen huokaus. Ei koirat elä 80-vuotiaiksi tai pidempään niin kuin itse toivottavasti elän, mutta ei se tarkoita sitä, etten niin olisi halunnut. Ja siksi maailma on epäreilu.

Jesse sai nukahtaa mun kainalossa mun sitä halaten ja kertoen, että rakastan ainiaan. Mä tiesin, että aika on oikea, mutta silti mun sydän tuntuu ratkeavan, kun asiaa ajattelen. On vaan liian ikävä ..

Maanantai 3.6.1996 oli se päivä, jolloin Jesse meille haettiin. Koulut loppuivat lauantaina ja ei varmaan koskaan odottavan aika ole ollut niin pitkä, kun sitä maanantaita odottaessa. Matkasta en muista juuri mitään, mutta muistan, että perillä meitä odotti jättiläinen <3 Näytti, että Jessellä oli tassua muidenkin edestä ja se oli jo aikamoinen koipeliini. Päätöksessä kuitenkin pysyttiin ja Jesse se oli, koosta huolimatta.

Luulin saavani sheltin, mutta sainkin Jessen. Jesse teki aika äkkiä selväksi, että Jesse on ainoa laatuaan eikä sitä voi laittaa mihinkään muuhun muottiin. Se, että shelttiuroksen pitäisi olla alle 39cm tai että korvien pitäisi kärjestä taittua alas, ei paljoa Jesseä kiinnostanut. Jotta Jessen suuri sydän, jolla se kaikki rakasti, mahtui kroppaan, tuli sille senttejä 44cm ja varmaan ihan vaan periaatteesta ukko nosti toisen korvansa pystyyn <3

Eikä Uks luonteeltaankaan ollut juuri sheltti, jessemäisyys piti luonteenkin osalta tuoda heti esille. Ensimmäiseksi koiraksi 12-vuotiaalle Jesse oli kuin unelma. Ei me paljoa sosiaalisteltu mitenkään erikseen, mukana pentu kulki mun kanssa kaikkialla ja siinäpä se. Jesse oli vaan niin Jesse jo heti luonteeltaan ja Jesse tykkäsi kaikista (ja kaikki Jessestä) eli vauvasta vaariin kaikki ihmiset oli mukavia, samoin koirakavereita ei valittu minkään mukaan vaan kaikki kävi niin tytöt kuin pojatkin :) Eikä Ukko mitään pelännyt, sellainen lehmänhermoinen ihanuus se oli alusta saakka.

Omapäisyys näkyi heti jo kotimatkalla. Tuula sanoi, ettei pennulle välttis hihnaa tarvi, kulkee kyllä ihmisten mukana. Ja Jesse mitään kulkenut, ensimmäisen tilaisuuden tullen koitti heti karata. Se oli vasta esimakua tulevasta. Vaikka miten yritettiin piilotella metsälenkillä puitten takana ja opettaa, että ihmisten menoa pitää metsässä seurata, niin ei sillä ollut mitään vaikutusta, Ukko vaan paineli omia reittejään menemään. Muutaman kerran sitä tuskissani metsässä etsin sen karattua ja itkien menin kotiin, kun en löytänyt. Siellähän se Jesse mua kotona odotti, oli haukkunut kuistilla, että päästävät sisään, hyvä ettei ihan ovikelloa ollut soittanut. Ukko teki siis just niin kun tykkäsi eikä multa paljon asiasta kyselty. Rakastin sitä silti niin paljon 12-vuotiaan päättäväisyydellä <3

Moni muukin asia heitti kyllä häränpyllyä, mitä Jesseen tuli. Luulin, et kuka tahansa koira olisi onnellinen, jos pääsisi elämään mun kanssa paljon lenkkeilevää ja harrastavaa elämää. Pieleen meni sekin :D Jesse ei juuri tykännyt lenkkeillä, metsässä irti oli kivaa, mutta mitään asfaltteja pitkin Ukko ei tosiaan halunnut kävellä. Vaikka miten ennalta vieraassa paikassa oltaisiin oltu, joka paikassa Jesse oppi hetkessä, mikä on lyhin reitti kotiin ja laittoi risteyksessä nelijalkajarrut päälle jängäten silloiseen olinpaikkaan. Joskus nameilla sain huijattua Jessen risteyksestä helpolla eteenpäin, muttei toivoakaan, että Jesse olisi jättänyt asian sikseen :D Oman mielipiteen kertoakseen Ukko tökkäsi kuonolla polvitaipeeseen, niin että itse meinasi olla naamallaan jalan yhtäkkiä pettäessä alta. Ja kun Jesseä katsoi, niin se tillitti kauniilla suklaasilmillään takasin silmät nauraen. Ja tätä ei tapahtunut vain yhtä kertaa, mutta huumorintajuahan Ukolla riitti :D

Mä en myöskään ollut se Jessen elämän ihminen, se jota se palvoi eniten. En muista tarkkaan koska se tapahtui, mutta meidän mummu se oli, joka sai Jessen ihan onnesta solmuun. Ensimmäisen kerran muistan asian huomanneeni Jessen ollessa noin puolivuotias. Jesse oli jo jonkin aikaa ollut sisäsiisti, mutta mummu, kun tuli käymään, Jesseltä tuli ilopissat matolle ja en muista saiko mummukin pissasta osansa. Jessen ja mummun suhdetta vahvisti varmasti myös meidän siellä asumamme aika, mutta kyllä se jo aiemmin oli nähtävissä, että näitten kahden kemiat olivat täysin samalla aallonpituudella. Alkuun tunsin väkisinkin kateutta Jessen palvovasta asenteesta mummua kohtaan, mutta pian osasin jo kääntää sen niin, että nautin itse siitä suunnattomasti, kun näin, miten Jesse vaan oli niin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Mummulle meneminen oli aina yhtä nautinto, kun Jesseä katsoi.

Maharapsuhan se oli erityisesti The Juttu. Erityisesti mummun maharapsu oli Jessen mielestä parasta maailmassa ja tarvittaessa Ukko ois varmaan elänyt vain ja ainoastaan sillä, jos ruuan ja maharapsun välillä olisi pitänyt valita. Mummu saattoi tuntitolkulla rapsutella Jesseä, ihan pienen pieni sormen liike riitti, ei sen suurta tarvinnut olla, mutta heti jos liike lakkasi nosti Jesse päätään katsoakseen mummua kysyvästi. Ja koska maharapsua ilmeisestikin tarvittiin jonkin kiintiön verran per päivä, oli välillä keskeytettävä muut puuhat, jotta pääsi mummun rapsutettavaksi sohvalle. Mikäli mummu ei itse tätä tarvetta heti tajunnut, ukko auttoi vihjaamalla ja iski etutassua sohvaan siihen malliin, että tänne sua kaivattas :)

Myös saunominen oli Ukon juttu. Jo suht nuoresta Jesse pääsi saunan lauteille kokeilemaan ja muistan, miten kävin jääkaapista nakkia hakemassa, jotta saisin Ukon sieltä pois. Eipä toiminutkaan nakki, kun Jesse jäi lauteille makaamaan ja oikein jänkäsi sitten, kun menin nostamaan pois ennen kuin lämpöhalvaus iskee :) Sauna toimi myös mielenosoituspaikkana. Mikäli esimerkiksi tietokoneella vietettiin Jessen mielestä liian kauan aikaa, Ukko paineli saunaan (matalasta raosta saunan oven alta, ihmeteltiin, miten se siitä edes mahtui) ja murjotti siellä yksinään. Mielipiteitä siis riitti asiasta kuin asiasta :D

Jesselle oli aivan ihanaa opettaa temppuja, ukko oppi ne ihan salamavauhtia ja oli aina valmiina temppuilemaan :) Ajatus siitä innosta lämmittää edelleen mieltä ja saa hymyn huulille. Kymmenien huvitemppujen lisäksi opetin myös hyödyllisiä asioita Jesselle. Ennen kun itse alettiin siivota, tuli Jessen kerätä omat lelunsa lattioilta pyörimästä ja viedä lelulaatikkoon. Ongelmaksi muodostui se, että itse tekeminen oli niin kivaa, ettei millään olisi malttanut lopettaa. Jessen ratkaisu tilanteeseen oli kerätä lelut koriin ja kun kaikki oli kerätty, Ukko iski etutassulla laatikon reunaan niin, että lelut lentelivät kaaressa ympäriinsä ja katsoi mua naama nauraen ”uudestaan!”. Se siitä oikeasti siivoomisesta sitten :D Opetin myös mm. avaamaan oven (sen jälkeen Jesse aukoi kaikki ovet, päätti ilmeisesti vihaavansa suljettuja ovia), tuomaan kaukosäätimen (muutamat hampaanjäljet kaukosäätimessä) ja laittamaan valot päälle/pois.

Harrastuskoirana Jesse oli myös ihana :) Vielä viime syksynäkin (13,5-vuotiaana) tokoiluun tuli omat intolisät loikkien muodossa, kun Ukko oli niin innoissaan päästessään töihin. Ei se aina niin ollut, alku oli sitäkin hankalampi. Noin kolmivuotiaana Jesse alkoi ymmärtää, että tekeminen kivaa ja siitä lähtien tokokentällä oli huippua. Ja nimenomaan tokokentällä, sillä metsässä meno oli edelleen entisenlaista (muuttui vasta myöhemmin myös siellä oikeasti tottelevaiseksi). Koko treenit Jesse istui mun eessä silmiin tuijottaen ja odottaen käskyä, jollei just sillä hetkellä me tehty mitään. Tokossa me jäätiin treenailemaan voittajaluokan liikkeitä, mölliagissa oltiin kerran toisia (agin harrastaminen jäi alun jälkeen), tokoagissa saatiin 298/300p eka kokeilulla ja mätsäreissä Jesse oli mm. BIS1 eli monenmoista tuli kokeiltua. Mikä sen huipumpaa, kun tietää, mitä toisen päässä liikkuu, kun treenataan. Kun tietää, miten asiat omalleen opettaa ja tietää sen ymmärtävän, mitä haluan.

Monet kerrat ajattelin Jessen olevan mulle aivan liian rauhallinen koira. Mutta voi miten arvostankaan niitä lehmänhermoja. Koiraa, joka otti Sokkarin lattialla unet mun katsellessa vaatteita. Joka nukkui missä tahansa eikä stressannut sitten mistään (paitsi lampaan keittämisestä :D). Jo pentuna muiden pentujen riehuessa Jesse näytti siltä, että se tosissaan pohti, miten maailmaan saataisiin rauha :D Ei turhia hillumisia (paitsi aukeat paikat aiheuttivat jonkin sortin hillumishulluuden) ja kaikki tarkkaan miettien. Sanoinkin just tänään Jonille, että jos mein tytöt joskus vaikuttavat tehneen jotain viisasta, niin me vaan ajatellaan sen olevan vahinko (ei millään pahalla tyttölapsemme :D), mutta Jessen kanssa tuntui siltä, että se oikeasti tiesi mitä teki. Myös jäädessään tielle makaamaan ja odottamaan, että voitaisiin tutustua Joniin ja Almaan ensimmäistä kertaa, kun mä koitin painella eteenpäin, minkä jaloistani kerkesin. Muiden mielestä se voi olla sattumaa, mä taas uskon, että Jesse tiesi, mitä teki :D Niinhän Ukko aina <3

Niinpä mä jatkan ikävöimistä, itkemistä julkisilla paikoilla ja toisinaan vielä raivoan maailmalle menetystäni. Mutta samalla maailman onnellisimpana muistelen, mitä sain kokea. Sain melkein 14 vuotta elää niin mielettömän hienon persoonan kanssa ettei toista. Kiitos siis Jesse, ihan kaikesta. Rakastan, ikuisesti <3