Viikko sitten tiistaina menetin hymyn, ilon ja toivon, sunnuntaina me menetettiin mummu. Mummu, jonka Oodi yritti joka tapaamisella pussata hengiltä. Mummu, joka oli Hipun vakkaripäiväunikaveri ja the maharapsuttaja. Mummu, joka oli mulle niin paljon enemmän kuin mummo. Mummu, joka otti hoiviinsa teini-ikäisen ja koiran, kun allergia ajoi pois kotoa.
Henkisesti hukassa olo näkyy. Ilmeisesti myös koirille, sillä Oodi on ollut sunnuntaista lähtien vakuuttunut, että joudun ihan konkreettisesti hukkaan. Maailman itsenäisin prinsessa makaa mun päällä, kulkee kaikkialle mukana ja tulee kutsusta luo, vaikka jänis istuu nenän edessä. Mun maailman mullistuminen mullistaa Oodinkin maailman.
Edelleen olen samaa mieltä kuin kirjoittaessani Jessestä aikanaan. Mun mielestä maailma on epäreilu. Ja tiedän, että kaikki ovat siitä eri mieltä. Olen onnellinen maailman ihanimmasta mummosta. Onnellinen siitä, että saatiin niin pitkä aika yhdessä. Onnellinen ihan kaikesta mummun kanssa. Mutta silti en voi sille ajatukselle mitään, että maailma on epäreilu. Kaikkia faktoja vastaan olisin halunnut pitää mummun pidempään. Koko elämän niin, että oltaisiin yhtä aikaa henkäisty vanhoina se viimeinen huokaus. Niin mä olisin halunnut. Ja siksi maailma on epäreilu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti