Eka kevät kolme vuotta sitten Oodin kanssa oli aikas haasteellinen. En vaan osannut aiemmin kuvitella, että esimerkiksi pissapaikan valintaan voisi olla niin paljon eri sääntöjä. Nyt kolmen vuoden aikana olen oppinut, että sääntöjä blondin elämässä kyllä riittää ja on meille ihmisille paljon helpompaa, kun nöyrästi ne hyväksymme kuin että yrittäisimme taistella vastaan. Siinä hommassa ei voi kuin hävitä :D
Essi se taisi tuossa yhtenä päivänä heittää ilmaan, että mun pitäisi alkaa kirjailijaksi ja kirjoittaa kirja. Oodin pissakirja. Onhan niitä ties mistä kirjoja kirjoitettu ja tää todennäköisesti olisi vielä ihan humoristinen teos. Ainakin siis niiden mielestä, jotka eivät joudu kevät tätä samaa elämään. Tai no, hyväksyttyämme säännöt tää on kevät on ollut ihan helppo nakki ;D
Tänään on se päivä, jolloin voidaan taas piirtää raksi seinään. Oodi pissasi ekaa kertaa kuivalle nurmikolle. Alamme siis toivon mukaan olla voitolla eikä pissan aikaansaamiseksi tarvitse välttämättä olla puhdasta lunta. Jolle kukaan muu ei tietenkään saa olla pissannut. Mikä ei saa olla jäätynyt, koska kerran sulaneesta ja yöllä jäätyneestä lumesta pissa saattaa roiskua jaloille. Mielellään risteyspaikka, koska prinsessakoirat eivät halua pissata useasti ja risteyksestä viesti leviää luonnollisesti laajemmalle kuin ihan vain ojanpenkalta. Muistinko mainita, että kuun asento tulee olla oikea ja taluttajan on parempi olla hengittämättä toimituksen aikana.
Jos on märkää (kesälläkin sataa joskus, tai jos jatketaan samaan malliin kuin viime kesänä, kesällä sataa aina) ei voi pissata ollenkaan. Muuten isommat hädät tehdään ojan puolelle, mutta sateessa tätä sääntöä ei tarvitse noudattaa, vaan märän ilmastonalan vallitessa pätee hätätila ja isommat hädät tehdään niin keskelle tietä kuin olla ja saattaa. Juu, asfaltille tottakai.
Koirien saadessa ruuat blondi odottaa joka kerta, että kaikki ovat syöneet ja ennen sitä ei vilkaisekaan ruokaansa. Kun muut kolme ovat kokoontuneet omilta kupeiltaan Oodin kupin (tai broilerinsiiven) ympärille, maistuu ruoka luonnollisesti paljon paremmalta. Vesi juodaan vesikupista kupin takalaitaa vasten. Logiikkaa ja selitystä tähän en vielä ole keksinyt.
Tukanlaitto on henki ja elämä. Trimmaaminen ei ole Oodin juttu, ei ole kiva, että tukkaa leikataan IRTI. Miiran mielestä tämä logiikka ei toimi, koska taas harjaamista Oodi rakastaa ja siinähän vasta tukkaa lähteekin. Blondi makaa mun sylissä silmät kiinni ja nauttii, kun harjaan. Tämäkään ei kuulemma ole normaalia. No, mikä Oodissa ois <3
Perjantaina käytiin lemmikkitarvikeliikkeessä Oodin kanssa ja Oodi tykästyi pupunruokaan. Yritti kovasti hieroa itseään siihen siinä valitettavasti onnistumatta. Puput jäivät siis tulematta :( Keksin mielestäni hyvin loogisen selityksen Oodin puuhille: pupun ruokaa syövät (blondi)loogisesti ajateltuna niin häkki- kuin villipuputkin, joten jos hieroo tukkaansa pupunruuan hajun, tulevat puput tuoksun saatuaan nälkäisinä paikalle ja Oodi voi alkaa pupujahtiin ja saada mahdollisesti pupupaistia. Ei toiminut, kun en päästänyt neitiä pyörimään paperisäkkiin. Mälsä, kun oon.
Ymmärtää, vaikkei mitään järkeä koko hommassa olekaan. Katsoa maailmaa tavalla, joka ei muuten olisi mahdollista. Nauraa ääneen oivaltaessaan Logiikan. Kaikki synonyymeja lauseelle Elää Oodin kanssa.
lauantai 6. huhtikuuta 2013
keskiviikko 3. huhtikuuta 2013
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Ihana, ihana pääsiäinen
Kuluneet melkein kaksi viikkoa lomaa on tehneet niin hyvää ja kelit on olleet aivan mielettömän hienot lenkkeilyyn ja kaikkeen tekemiseen :) Nyt pääsiäisenä mun loppuloma kruunattiin vielä neljällä yhteisellä päivällä Jonin kanssa <3 En oikeasti muista edes, koska meillä olisi ollut pidempään kuin yksi yhteinen vapaapäivä. Vapaa viikonloput on tosi vähissä ja sit kun niitä harvoin on, niin melkein se Jyväskylä sit mahdollisuuden tullessa kutsuu. Nyt sit kerrankin ollaan oltu porukalla kotona, nautittu vapaasta, harrastettu ja tehty koirien kanssa ja vaan maattu kaikki läjässä sohvalla telkkua katsellen.
Vaikka fiilikset kuluneesta pitkästä viikonlopusta on suorastaan hymyilyttävät, mua on koko päivän kalvanut. Heräsin aamulla painajaiseen siitä, että Jesse elikin edelleen ja se oli aivan tosi huonossa kunnossa. Mun kaverit siinä unessa koko ajan hoki, ettei Jessen aika vielä ole ja musta tuntui, etten pysty edes katsomaan Jesseä, kun soli niin huonona. Ei se onneksi mikään oikea muisto ollut, mutta siitä unesta oli silti ihan kauhea herätä :( Kunnolla herätessäni mä sit sen tajusinkin. Vaikka itse joskus viime viikolla ajattelin, että 5. päivä tulee Jessen kuolemasta kolme vuotta, tiesi alitajunta paremmin tänä aamuna ja muistutti siitä, että se oli 2. pääsiäispäivä, jolloin me Jessestä jouduttiin luopumaan :´(
Vaikka kevättä rakastankin enemmän kuin mitään (kesä ja kaikki ihana vielä edessä ja saa odottaa), kuuluu tähän vaan valitettavasti myös surulliseksi tekeviä muistoja. Vaikka mä kuinka vaalin muistoja Jessestä, tuntuu ne vaan häviävän mun päästä. Hitaasti, mutta varmasti. Kyllä ne sitten taas välillä pulpahtaa tietoisuuteen ilman, että sitä edes niin ajattelee. Niin kuin tänäänkin mietittiin Jonin kanssa ollessamme soopeleiden kanssa juoksemassa, että olisi tosi hyvä opettaa tytöille oikea ja vasen (ja mene -tarkottaisi suoraan niin kuin se nyt viittaa lähtiessä etenemiseen), niin saisi varmuutta risteyksissä tytöille edelleen pysyä edellä ja olla vilkuilematta taakse, kun tietäisivät käskyillä, minne jatkamme. Oikein ääneen ihmettelin Jonille, että mitenköhän sitä oikein koiralle lähtisi opettamaan, kunnes tajusin, että meidän Jessehän osasi oikean ja vasemman :)
Tänään aamu tosiaan alkoi kevään ensimmäisellä juoksulenkillä ja sillä tiellä on tarkoitus jatkaa koko kesä tähän terveellisemmän elämän päälle, jotta elokuussa ollaan sit huippukunnossa molemmat ;) Mein juoksijatytöt saavat siis tava- ja irtilenkkien lisäksi useamman kerran viikossa myös lenkit juosten. Hippu on selkänsä puolesta pois hihnassa juostuista lenkeistä, mutta pääsee kyllä sitten mukaan, kun vihdoin päästään umpimetsään juoksemaan koirat irti. Hihnassa juostessa Hipun ei saa kuin jumiin, koska se ei osaa juosta rauhassa ravaten vaan tykittää täysillä ja se ei ole lihaksille se ideaalein vaihtoehto. Nyt vielä kun olemme jumissa hihnojen ja aurattujen teiden varassa, juoksevat soopelit kanssamme ja mä Jonille sanoinkin, että kesämmällä Oodin saatua tukkansa takas (ja miksei Myrtinkin, jos se innostus sellasen kunnollisen tekemään) ei näyttelyissä tarvia miettiä, kellä on pisin askel ja mageimmat liikkeet. Tuntuu, että henkeä saa haukkoa muutenkin kuin hapen puutteessa juostessaan katsellessaan siskojen maatavoittavaa, kevyttä ravia siinä vierellä. Harva noinkin pieni koira kuin Oodi vetää tuolla tyylillä ravia. Mutta siihenhän ne on jalostettu. Ravaamaan pitkiä matkoja kevyesti ja helposti. Aah! <3
Iltapäivällä nautittuamme anopin seurasta, herkullisesta ruuasta ja saunasta pääsi Myrtti vielä minitreeneihin hallille, koska tasokoe viikonloppu tekee tuloaan (19 päivää, mutta kuka sitä laskee :D). Ekaa kertaa tänään, Myrtti meni Jonin ohjatessa kaikki 12 keppiä ja mikä tyyli!! Lauantain treeneissä ei tehty kuin kuutta keppiä ja silloin kokeiltiin, osaako Myrtti hakea kepit itse oikein ja osasi!! Ja nyt osaa siis myös kaikki kepit :) Oikein kylmät väreet meni ja mun oli vaikea olla kiljumatta. Moon "vähän" liiottelevampi kehuissa kuin Joni (tottunut raukka, ettei Hippua voi kehua tai keittää yli) ja pari kertaa kiljahtelin onnessani parin menoa katsoessa niin, että Myrtti juoksi mun luo, että olinpa varmasti hieno, ku sä kiljuit! :D Mutta en voi kuin olla onnessani, sillä kepit ei oo Myrtille todellakaan olleet mikään helpoin este ja välillä tuntui, että tuleeko hallin seinät enää kestämään yhtään kertaa mun päätä niitä vasten, mutta niin siitä vaan selvittiin ja nyt oli se kerta, kun sai taputella itseään tyytyväisenä olkapäälle hyvin tehdystä työstä. Tottakai matkaa vielä on tehtävänä keppejen(kin) kanssa, mutta silti. 12 keppiä!!
Myös puomin tilanne alkaa vaikuttaa erittäin hyvältä eli ainoastaan keinu on todella kesken tällä hetkellä. Sen kanssa ei kuitenkaan ole missään kohtaa ole ollut mitään ongelmaa (se on palasista rakennettu) eli nyt vaan kootaan loput palaset yhteen ja voilá! Kohtapa me kirmataan kilpaa siskojen kanssa! :) Oikeasti, eikä enää vaan mun päässä!!
On se vaan ylipäänsä jotenkin hassu tunne tehdä Jonin ja soopeleiden kanssa, kun se on jotenkin niin samista ja toisaalta niin yksinkertaista verrattuna siihen, että Hippu on mukana. Ja Hippu vaikuttaa tällä hetkellä tosi onnelliselta :) Jäi tänäänkin anopille odottamaan Alman kanssa, kun mentiin Jonin kanssa juoksemaan ja päivälenkillä ravaili tyytyväisen rauhallisesti (edelleenkin mulle jotain ihan käsittämätöntä). Ehkä Pikkumustalle tekee tosi hyvää nyt tämä stressittömämpi elämä ja ennen kaikkea jumittomalla selällä :)
Irtilenkeille Himpekin pääsee kuitenkin mukaan. Huomenna mennään aamulenkiksi mun vimosen talvilomapäiväni kunniaksi Sussun porukan kanssa lenkille metsään eikä tuis kyllä mieleen jättää Hilua kotiin. Kunnon lämpät tehdään kuitenkin jäähyjä unohtamatta ja kotia tuomisina on väsynyt musta <3
Vaikka fiilikset kuluneesta pitkästä viikonlopusta on suorastaan hymyilyttävät, mua on koko päivän kalvanut. Heräsin aamulla painajaiseen siitä, että Jesse elikin edelleen ja se oli aivan tosi huonossa kunnossa. Mun kaverit siinä unessa koko ajan hoki, ettei Jessen aika vielä ole ja musta tuntui, etten pysty edes katsomaan Jesseä, kun soli niin huonona. Ei se onneksi mikään oikea muisto ollut, mutta siitä unesta oli silti ihan kauhea herätä :( Kunnolla herätessäni mä sit sen tajusinkin. Vaikka itse joskus viime viikolla ajattelin, että 5. päivä tulee Jessen kuolemasta kolme vuotta, tiesi alitajunta paremmin tänä aamuna ja muistutti siitä, että se oli 2. pääsiäispäivä, jolloin me Jessestä jouduttiin luopumaan :´(
Vaikka kevättä rakastankin enemmän kuin mitään (kesä ja kaikki ihana vielä edessä ja saa odottaa), kuuluu tähän vaan valitettavasti myös surulliseksi tekeviä muistoja. Vaikka mä kuinka vaalin muistoja Jessestä, tuntuu ne vaan häviävän mun päästä. Hitaasti, mutta varmasti. Kyllä ne sitten taas välillä pulpahtaa tietoisuuteen ilman, että sitä edes niin ajattelee. Niin kuin tänäänkin mietittiin Jonin kanssa ollessamme soopeleiden kanssa juoksemassa, että olisi tosi hyvä opettaa tytöille oikea ja vasen (ja mene -tarkottaisi suoraan niin kuin se nyt viittaa lähtiessä etenemiseen), niin saisi varmuutta risteyksissä tytöille edelleen pysyä edellä ja olla vilkuilematta taakse, kun tietäisivät käskyillä, minne jatkamme. Oikein ääneen ihmettelin Jonille, että mitenköhän sitä oikein koiralle lähtisi opettamaan, kunnes tajusin, että meidän Jessehän osasi oikean ja vasemman :)
Tänään aamu tosiaan alkoi kevään ensimmäisellä juoksulenkillä ja sillä tiellä on tarkoitus jatkaa koko kesä tähän terveellisemmän elämän päälle, jotta elokuussa ollaan sit huippukunnossa molemmat ;) Mein juoksijatytöt saavat siis tava- ja irtilenkkien lisäksi useamman kerran viikossa myös lenkit juosten. Hippu on selkänsä puolesta pois hihnassa juostuista lenkeistä, mutta pääsee kyllä sitten mukaan, kun vihdoin päästään umpimetsään juoksemaan koirat irti. Hihnassa juostessa Hipun ei saa kuin jumiin, koska se ei osaa juosta rauhassa ravaten vaan tykittää täysillä ja se ei ole lihaksille se ideaalein vaihtoehto. Nyt vielä kun olemme jumissa hihnojen ja aurattujen teiden varassa, juoksevat soopelit kanssamme ja mä Jonille sanoinkin, että kesämmällä Oodin saatua tukkansa takas (ja miksei Myrtinkin, jos se innostus sellasen kunnollisen tekemään) ei näyttelyissä tarvia miettiä, kellä on pisin askel ja mageimmat liikkeet. Tuntuu, että henkeä saa haukkoa muutenkin kuin hapen puutteessa juostessaan katsellessaan siskojen maatavoittavaa, kevyttä ravia siinä vierellä. Harva noinkin pieni koira kuin Oodi vetää tuolla tyylillä ravia. Mutta siihenhän ne on jalostettu. Ravaamaan pitkiä matkoja kevyesti ja helposti. Aah! <3
Iltapäivällä nautittuamme anopin seurasta, herkullisesta ruuasta ja saunasta pääsi Myrtti vielä minitreeneihin hallille, koska tasokoe viikonloppu tekee tuloaan (19 päivää, mutta kuka sitä laskee :D). Ekaa kertaa tänään, Myrtti meni Jonin ohjatessa kaikki 12 keppiä ja mikä tyyli!! Lauantain treeneissä ei tehty kuin kuutta keppiä ja silloin kokeiltiin, osaako Myrtti hakea kepit itse oikein ja osasi!! Ja nyt osaa siis myös kaikki kepit :) Oikein kylmät väreet meni ja mun oli vaikea olla kiljumatta. Moon "vähän" liiottelevampi kehuissa kuin Joni (tottunut raukka, ettei Hippua voi kehua tai keittää yli) ja pari kertaa kiljahtelin onnessani parin menoa katsoessa niin, että Myrtti juoksi mun luo, että olinpa varmasti hieno, ku sä kiljuit! :D Mutta en voi kuin olla onnessani, sillä kepit ei oo Myrtille todellakaan olleet mikään helpoin este ja välillä tuntui, että tuleeko hallin seinät enää kestämään yhtään kertaa mun päätä niitä vasten, mutta niin siitä vaan selvittiin ja nyt oli se kerta, kun sai taputella itseään tyytyväisenä olkapäälle hyvin tehdystä työstä. Tottakai matkaa vielä on tehtävänä keppejen(kin) kanssa, mutta silti. 12 keppiä!!
Myös puomin tilanne alkaa vaikuttaa erittäin hyvältä eli ainoastaan keinu on todella kesken tällä hetkellä. Sen kanssa ei kuitenkaan ole missään kohtaa ole ollut mitään ongelmaa (se on palasista rakennettu) eli nyt vaan kootaan loput palaset yhteen ja voilá! Kohtapa me kirmataan kilpaa siskojen kanssa! :) Oikeasti, eikä enää vaan mun päässä!!
On se vaan ylipäänsä jotenkin hassu tunne tehdä Jonin ja soopeleiden kanssa, kun se on jotenkin niin samista ja toisaalta niin yksinkertaista verrattuna siihen, että Hippu on mukana. Ja Hippu vaikuttaa tällä hetkellä tosi onnelliselta :) Jäi tänäänkin anopille odottamaan Alman kanssa, kun mentiin Jonin kanssa juoksemaan ja päivälenkillä ravaili tyytyväisen rauhallisesti (edelleenkin mulle jotain ihan käsittämätöntä). Ehkä Pikkumustalle tekee tosi hyvää nyt tämä stressittömämpi elämä ja ennen kaikkea jumittomalla selällä :)
Irtilenkeille Himpekin pääsee kuitenkin mukaan. Huomenna mennään aamulenkiksi mun vimosen talvilomapäiväni kunniaksi Sussun porukan kanssa lenkille metsään eikä tuis kyllä mieleen jättää Hilua kotiin. Kunnon lämpät tehdään kuitenkin jäähyjä unohtamatta ja kotia tuomisina on väsynyt musta <3
lauantai 30. maaliskuuta 2013
Tukka irti
Ja taas mulla soi päässä Cheekin Sokka irti. Mä en vaan voi tälle yhteydelle mitään :D
Kevät tulee ja se, ettei tukkaa ole, on itse asiassa ihan fiksu ratkaisu. Oodilla on tällä hetkellä vaan koristekarvat ja Myrtillä pohjavilla (mutta ei koristekarvoja) eli täydentävät selkeästi toisiaan. Haaveena oli päästä erkkariin eli voisko ilmoittaa kaksi koiraa, mutta yhtenä, niin saatas tukka-asia sinne kuntoon ;D
Lenkillä koirista tulee NIIIIN rapasia, mutta niin kuin joka kevät, mä annan sen kelille hymyillen anteeksi. Mä niin vaan rakastan kevättä, että koirien ainainen peseminen ei tunnu sitten missään. Mun päässä vaan pyörii kesäkesäkesäkesä, mikä kohta on jo ovella :) Vähäinen tukka helpottaa vähän asiaa, mutta Hippu on sit taas päättänyt mennä toiseen suuntaan. Ekaa kertaa elämässään tukkaa omaavana se on hukkua rapaan ja mä en voi kuin olla onnellinen (siitäkin :D). Jos koira nyt kerta viiteen vuoteen tekee tukan, ni ei sitä voi kurasta alkaa masentua. Eikä siitäkään, että ennen mustat kyljet ovat nykyään ruskeat (Niin, ruskeat!! Kyllä mä tiesin, et turkin laatu voi muuttua leikkauksen jälkeen, mutta että trikistä tulee soopeli!!). Kevät. Se tekee selvästi hyvää mun päälle :D
Eilen käytiin Sofian ja heidän mustien plus meidän koko porukan kanssa ekaa kertaa metsässä Oodin leikkauksen jälkeen. Hyvät lämpät ja jäähyt, joten luulen, et siltä osin lihaksellisesti ihan ookoo lenkki ekaksi lenkiksi kahteen viikkoon. Voi sitä riemua, kun shelttiviisikko pääsi pitkästä aikaa rilluttelemaan! :D Eikä Oodikaan karannut kertaakaan pupun perään, vaikka jälkiä oli. Viitteitä vallattomuudesta meinasi olla ilmoilla Miiralla, kun kuvattiin sekä Kangasniemen vierailulla, jossa pikapissalla Oodin hihna tippui multa kädestä ja Oodi juoksi korvattomana pitkän matkaa pupun jälkien perässä ennen kuin havahtui mun jääneen matkasta (tai siihen, että huusin sille kurkku suorana metsä raikaen :D).
Mein lauma tuntui muutenkin olevan viikon reissujen jälkeen väsynyttä, niin eilinen lenkki vaan vahvisti ruumiinamakaushalua :) Tänään aamun ravilenkillä Jonin kanssa just pohdittiinkin, et Myrtti ei ole KERTAAKAAN nyt mein kotia tultua leikkinyt lelulla. On se vaan rankkaa tää lomailevan kanssa eläminen ;)
Aamun ravilenkki toi väkisin hymyn huulille eikä pelkästään sen takia, että aurinko paistoi, keli oli keväinen ja seura ihanaa. Hippu nimittäin ravasi koko lenkin, KOKO LENKIN, ja se saattoi olla ensimmäinen tunti Hipun elämässä, jonka se käytti vain ja ainoastaan ravaten. Uskomatonta, mutta totta, niin paljon huono rakenne voi koiran elämään vaikuttaa. Sitä sitten aamulenkillä Jonin kanssa pohdittiinkin, ettei tarvia kahdesti miettiä, että onko meidän tulevat sheltit saman mallisia kuin meidän soopelit. KYLLÄ!!
Piira tuntuu siis taas tehneen ihmeitä, eikä se ollut yllätys. Tälläkään kertaa. Hippu alkaa muistuttaa vähitellen taas koiraa ja lenkillä en ehkä tiedä mitään suloisempaa, kun sen tarve mennä olemaan Jonin kanssa <3 Hippu vaan kokee, et non niin bestikset, kun aksaavat yhdessä. Hipun tauko jatkuu nyt kuitenkin ainakin kesäkuulle ja sitten asiaa katsotaan uudestaan. Vähän luulen, että Hippu ei mene ohjattuun ryhmään ollenkaan vaan paikkailee sitten meidän taukoilevia soopeleita ja käy omatoimeilemassa hallilla rauhallisempiin aikoihin, jotta päähän ei niin ota toisten tekeminen.
Oodi huilaa nyt vielä parisen viikkoa ja palaa sitten treeneihin ja Anna Strömin valmennuskin on kuun lopulla. Samoin kuin Jonin ja Myrtin tasokoe. Haaveissa, että Team Trickteam edustaisi Hupun kisoissa toukokuussa. Saas nähdä kuinka käy :)
Kevät tulee ja se, ettei tukkaa ole, on itse asiassa ihan fiksu ratkaisu. Oodilla on tällä hetkellä vaan koristekarvat ja Myrtillä pohjavilla (mutta ei koristekarvoja) eli täydentävät selkeästi toisiaan. Haaveena oli päästä erkkariin eli voisko ilmoittaa kaksi koiraa, mutta yhtenä, niin saatas tukka-asia sinne kuntoon ;D
Lenkillä koirista tulee NIIIIN rapasia, mutta niin kuin joka kevät, mä annan sen kelille hymyillen anteeksi. Mä niin vaan rakastan kevättä, että koirien ainainen peseminen ei tunnu sitten missään. Mun päässä vaan pyörii kesäkesäkesäkesä, mikä kohta on jo ovella :) Vähäinen tukka helpottaa vähän asiaa, mutta Hippu on sit taas päättänyt mennä toiseen suuntaan. Ekaa kertaa elämässään tukkaa omaavana se on hukkua rapaan ja mä en voi kuin olla onnellinen (siitäkin :D). Jos koira nyt kerta viiteen vuoteen tekee tukan, ni ei sitä voi kurasta alkaa masentua. Eikä siitäkään, että ennen mustat kyljet ovat nykyään ruskeat (Niin, ruskeat!! Kyllä mä tiesin, et turkin laatu voi muuttua leikkauksen jälkeen, mutta että trikistä tulee soopeli!!). Kevät. Se tekee selvästi hyvää mun päälle :D
Eilen käytiin Sofian ja heidän mustien plus meidän koko porukan kanssa ekaa kertaa metsässä Oodin leikkauksen jälkeen. Hyvät lämpät ja jäähyt, joten luulen, et siltä osin lihaksellisesti ihan ookoo lenkki ekaksi lenkiksi kahteen viikkoon. Voi sitä riemua, kun shelttiviisikko pääsi pitkästä aikaa rilluttelemaan! :D Eikä Oodikaan karannut kertaakaan pupun perään, vaikka jälkiä oli. Viitteitä vallattomuudesta meinasi olla ilmoilla Miiralla, kun kuvattiin sekä Kangasniemen vierailulla, jossa pikapissalla Oodin hihna tippui multa kädestä ja Oodi juoksi korvattomana pitkän matkaa pupun jälkien perässä ennen kuin havahtui mun jääneen matkasta (tai siihen, että huusin sille kurkku suorana metsä raikaen :D).
Mein lauma tuntui muutenkin olevan viikon reissujen jälkeen väsynyttä, niin eilinen lenkki vaan vahvisti ruumiinamakaushalua :) Tänään aamun ravilenkillä Jonin kanssa just pohdittiinkin, et Myrtti ei ole KERTAAKAAN nyt mein kotia tultua leikkinyt lelulla. On se vaan rankkaa tää lomailevan kanssa eläminen ;)
Aamun ravilenkki toi väkisin hymyn huulille eikä pelkästään sen takia, että aurinko paistoi, keli oli keväinen ja seura ihanaa. Hippu nimittäin ravasi koko lenkin, KOKO LENKIN, ja se saattoi olla ensimmäinen tunti Hipun elämässä, jonka se käytti vain ja ainoastaan ravaten. Uskomatonta, mutta totta, niin paljon huono rakenne voi koiran elämään vaikuttaa. Sitä sitten aamulenkillä Jonin kanssa pohdittiinkin, ettei tarvia kahdesti miettiä, että onko meidän tulevat sheltit saman mallisia kuin meidän soopelit. KYLLÄ!!
Piira tuntuu siis taas tehneen ihmeitä, eikä se ollut yllätys. Tälläkään kertaa. Hippu alkaa muistuttaa vähitellen taas koiraa ja lenkillä en ehkä tiedä mitään suloisempaa, kun sen tarve mennä olemaan Jonin kanssa <3 Hippu vaan kokee, et non niin bestikset, kun aksaavat yhdessä. Hipun tauko jatkuu nyt kuitenkin ainakin kesäkuulle ja sitten asiaa katsotaan uudestaan. Vähän luulen, että Hippu ei mene ohjattuun ryhmään ollenkaan vaan paikkailee sitten meidän taukoilevia soopeleita ja käy omatoimeilemassa hallilla rauhallisempiin aikoihin, jotta päähän ei niin ota toisten tekeminen.
Oodi huilaa nyt vielä parisen viikkoa ja palaa sitten treeneihin ja Anna Strömin valmennuskin on kuun lopulla. Samoin kuin Jonin ja Myrtin tasokoe. Haaveissa, että Team Trickteam edustaisi Hupun kisoissa toukokuussa. Saas nähdä kuinka käy :)
Pitäisikö sun kaivaa tuo sun koiras tuolta sängyn alta?
Kaksi päivää Seinäjoella takana. Ihana kaksiviikkoinen talviloma mahdollistaa asioita ja niinpä Jyväskylässä vietettiin melkein viikko ja pari päivää ennätettiin Miiran porukan luoksekin :)
Jännitti kyllä, täytyy myöntää. Päivälleen tasan puoli vuotta sitten pakkasin Myrtin autoon ja ajoin pois. Oli todella ristiriitaiset tunteet tulla takaisin. Vaikka viestejä oli välissä vaihdettu varmaan satoja, soitettu ja vaihdettu kuulumisia, oli silti vaan aikas kummallinen olo mennä Miiralle taas. Mä pidättelin kyyneleitä ajaessani useampaan otteeseen, kun mietin Myrtin ja Miiran jälleennäkemistä, eikä siinä kyllä kyyneleiltä vältytty. Miira ja Tony tulivat meitä autolle vastaan, Miira otti Myrtin, Tony sai innosta pyristelevän Blondin ja mä otin Himpen.
Sisällä meno oli perinteistä. Oodi ryömi pitkin lattioita kyljellään ja välillä selälleenkin maaten ollen piiiiieni koira, joka kaikkia rakastaa ja Myrtti solahti laumaan kuin ei päivääkään olisi ollut pois. Oodi rrrrakasti kaikkia, liekutti karvaisia sukulaisiaan, minkä ennätti ja kaiken muun ajan pussasi, pussasi ja pussasi. Pikkuihmiset on Oodista yksi parhaita asioita maailmassa. Voi nuolla koko korvakäytävän puolessa sekunnissa tai työntää kielen silmään ilman, että tarvitsee itse nousta, kun Pikkuihmiset ovat jo lattiatasossa. Miio, 8kk, joutui pahiten rakkauden kohteeksi eikä Huldakaan, 2,5v, suurelta rakkaudelta välttynyt. Myös me aikuiset saimme tauotta tuntea Oodin rakkauden ja kieli kävi ulkona lentosuukkoja lähetellen, jollei juuri sillä hetkellä kukaan ihmisistä sen tielle osunut. Koko Oodin olemuksesta näki, ettei se olisi voinut onnellisempi olla, korvat luimussa, naama nauraen ja häntä viuhtoen kulki blondi koko mein kyläilyn ajan <3
Hulda ja Myrtti muistivat toisensa ja Myrtti osasi heti hakea Huldalle rinkulaa. Myrtti muisti myös, kuinka ylikiltti äitikoira laitetaan kyykkäämään, joten ihan kaikki muistettavat asiat eivät kuitenkaan olleet positiivisia. Myrtti sai kovasti kommentteja kasvamisestaan (toivon, että tässä oli kyse lihaksista, joita ahkera lenkkeilymme on edesauttanut eikä läskistä ;D) ja itsevarmuuden kasvamisesta. Ihana oli kuulla niin positiivisia kommentteja ja yhtä mieltä oltiin kaikki siitä, että Myrtistä näkee, että se on onnellinen koira <3
Oodi oli myös oma itsensä ja sillä on jo selvästi vakikäyttäytyminen, miten kasvattajilla käydessä ollaan. Eka vuorokausi juostaan ympäri kaikkien rakkaiden välillä ja rakastetaan. Välillä tutustutaan (ilman lupaa) lasten lelulaatikkoon ja löydetään Aarteita (koska se on Uteliaalle tyypillistä) ja kerran tosiaan kesken lauseen Miira ehdotti Oodin kaivamista Huldan sängyn alta, minne neiti oli salaa keskenään mennyt kenenkään huomaamatta ja ihan hipihiljaa, vaikka koirilla on kielto Huldan huoneeseen. Ei blondille vaan osaa olla vihainen, sen seikkailijasielu kaikessa uteliaisuudessaan pitää munkin mielen virkeänä :D
Noin vuorokauden höyryttyään Oodi keksii tyypillisesti, että Hulda kaikessa lapsimaisessa käyttäytymisessään on toooodeeeella epäilyttävä ja siinä kohtaa tietää aina olevan aika päiväunien. Kun yötkin menee kuunnellessa Perhettä oven toisella puolella (en uskaltanut Oodia vapauttaa, ettei Pikkuihmiset herää), niin ei ole ihme, että yhtään nukkumatta alkaa yhden päivän jälkeen väsyttää. Onneksi muualla Oodi osaa rauhoittua normaalisti, Miiralla se ei vaan onnistu, liikaa kaikkea ihanaa ..
Mulla ja tytöillä oli kaksi aivan ihanaa päivää. Vaikken miksikään lapsi-ihmiseksi tunnetusti tunnustaudukaan, täytyy myöntää, että Hulda ja Miio on mulle jotain vastustamatonta ja lastenkin kanssa tuli vietettyä paljon aikaa. Siihen päälle ajatusten vaihtoa aikuisten kanssa ja mein tyttöjen ihana perhe, niin ei sitä muuta vaadita. Me kiitämme taas kerran vieraanvaraisuudesta kaikkineen ja mä kiitän lisäksi meidän ihanista tytöistä! :) Onni on ihana kasvattajaperhe!
Jännitti kyllä, täytyy myöntää. Päivälleen tasan puoli vuotta sitten pakkasin Myrtin autoon ja ajoin pois. Oli todella ristiriitaiset tunteet tulla takaisin. Vaikka viestejä oli välissä vaihdettu varmaan satoja, soitettu ja vaihdettu kuulumisia, oli silti vaan aikas kummallinen olo mennä Miiralle taas. Mä pidättelin kyyneleitä ajaessani useampaan otteeseen, kun mietin Myrtin ja Miiran jälleennäkemistä, eikä siinä kyllä kyyneleiltä vältytty. Miira ja Tony tulivat meitä autolle vastaan, Miira otti Myrtin, Tony sai innosta pyristelevän Blondin ja mä otin Himpen.
Sisällä meno oli perinteistä. Oodi ryömi pitkin lattioita kyljellään ja välillä selälleenkin maaten ollen piiiiieni koira, joka kaikkia rakastaa ja Myrtti solahti laumaan kuin ei päivääkään olisi ollut pois. Oodi rrrrakasti kaikkia, liekutti karvaisia sukulaisiaan, minkä ennätti ja kaiken muun ajan pussasi, pussasi ja pussasi. Pikkuihmiset on Oodista yksi parhaita asioita maailmassa. Voi nuolla koko korvakäytävän puolessa sekunnissa tai työntää kielen silmään ilman, että tarvitsee itse nousta, kun Pikkuihmiset ovat jo lattiatasossa. Miio, 8kk, joutui pahiten rakkauden kohteeksi eikä Huldakaan, 2,5v, suurelta rakkaudelta välttynyt. Myös me aikuiset saimme tauotta tuntea Oodin rakkauden ja kieli kävi ulkona lentosuukkoja lähetellen, jollei juuri sillä hetkellä kukaan ihmisistä sen tielle osunut. Koko Oodin olemuksesta näki, ettei se olisi voinut onnellisempi olla, korvat luimussa, naama nauraen ja häntä viuhtoen kulki blondi koko mein kyläilyn ajan <3
Hulda ja Myrtti muistivat toisensa ja Myrtti osasi heti hakea Huldalle rinkulaa. Myrtti muisti myös, kuinka ylikiltti äitikoira laitetaan kyykkäämään, joten ihan kaikki muistettavat asiat eivät kuitenkaan olleet positiivisia. Myrtti sai kovasti kommentteja kasvamisestaan (toivon, että tässä oli kyse lihaksista, joita ahkera lenkkeilymme on edesauttanut eikä läskistä ;D) ja itsevarmuuden kasvamisesta. Ihana oli kuulla niin positiivisia kommentteja ja yhtä mieltä oltiin kaikki siitä, että Myrtistä näkee, että se on onnellinen koira <3
Oodi oli myös oma itsensä ja sillä on jo selvästi vakikäyttäytyminen, miten kasvattajilla käydessä ollaan. Eka vuorokausi juostaan ympäri kaikkien rakkaiden välillä ja rakastetaan. Välillä tutustutaan (ilman lupaa) lasten lelulaatikkoon ja löydetään Aarteita (koska se on Uteliaalle tyypillistä) ja kerran tosiaan kesken lauseen Miira ehdotti Oodin kaivamista Huldan sängyn alta, minne neiti oli salaa keskenään mennyt kenenkään huomaamatta ja ihan hipihiljaa, vaikka koirilla on kielto Huldan huoneeseen. Ei blondille vaan osaa olla vihainen, sen seikkailijasielu kaikessa uteliaisuudessaan pitää munkin mielen virkeänä :D
Noin vuorokauden höyryttyään Oodi keksii tyypillisesti, että Hulda kaikessa lapsimaisessa käyttäytymisessään on toooodeeeella epäilyttävä ja siinä kohtaa tietää aina olevan aika päiväunien. Kun yötkin menee kuunnellessa Perhettä oven toisella puolella (en uskaltanut Oodia vapauttaa, ettei Pikkuihmiset herää), niin ei ole ihme, että yhtään nukkumatta alkaa yhden päivän jälkeen väsyttää. Onneksi muualla Oodi osaa rauhoittua normaalisti, Miiralla se ei vaan onnistu, liikaa kaikkea ihanaa ..
Mulla ja tytöillä oli kaksi aivan ihanaa päivää. Vaikken miksikään lapsi-ihmiseksi tunnetusti tunnustaudukaan, täytyy myöntää, että Hulda ja Miio on mulle jotain vastustamatonta ja lastenkin kanssa tuli vietettyä paljon aikaa. Siihen päälle ajatusten vaihtoa aikuisten kanssa ja mein tyttöjen ihana perhe, niin ei sitä muuta vaadita. Me kiitämme taas kerran vieraanvaraisuudesta kaikkineen ja mä kiitän lisäksi meidän ihanista tytöistä! :) Onni on ihana kasvattajaperhe!
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
Sanaton
Se on sana, mikä kuvaa kuluneita viimeisiä kuukausia. Ne, jotka on seuranneet mein blogia jo vuodatuksen aikana, ovat varmaan huomanneet, ettei juttua tule tosiaankaan entiseen malliin. No, osaltaan elämä on aikas vauhdikasta kolmen aktiivisen harrastuskoiran kanssa töineen ja on sitä ystävät, perhe ja vielä häätkin järjestettävänä eli ei sinänsä ihme, ettei joka hetki ole tänne kirjoittamassa, mutta on mulla ollut syykin. Moon ollut aivan henkisesti lukossa ja on tuntunut, ettei juttu vaan kulje. Eilen ja toissapäivänä oltuani Seinäjoella mulle tuli tuo otsikon sana mieleen ja musta tuntui, että mun sormien tekee taas mieli naputtaa. Toivon taas kovasti, että sanattomuudesta on toivottu ja elämän tallentaminen muistojen lisäksi ihan kirjallisestikin olisi taas mahdollista ilman totaalista lukkoon menemistä nähdessäni tämän tyhjän ruudun.
Lokakuun tokavikalla viikolla oli meidän koirilla rokotukset. Normikäynti Laurilla muuttuikin mun elämäni painajaiseksi ja jätti mut sanattomaksi. Mun Elämäni Koiralla, sillä jonka piti muutaman viikon päästä alkavista juoksuista tehdä mulle ekat Wiuf-pennut ja toimia mun kasvatustyöni kantanarttuna, kuului sivuääni. Mun pää lamaantui. Eläinlääkärin sanat siitä, ettei se tule Oodin elämään vaikuttamaan, tuntuivat vaan laimeasti lohduttavan. Olin salaa varma, että meidän yhteinen elämä on lyhentynyt merkittävästi (vaikkei kukaan voi tulevaisuuteen ennustaakaan) puhumattakaan meidän harrastamisista.
Ajan kuluessa mieli rauhoittui ja tajusin, ettei lievä sivuääni ole maailmanloppu. Jollei se koiran elämää haittaa, niin mikäs meidän ollessa. Ne syntymättömät pennut harmittivat yllättävän paljon, en tiennyt, että jotain syntymätöntä ja kokonaisuudessaan muutenkin niin epävarmaa voi surra niin paljon. Joulukuulle sain ajan Palokkaan sydänspesialistille ja Oodin (ja varuiksi myös Myrtin) sydämet ultrattiin. Oodin (eikä Myrtinkään) sydämestä ei löytynyt fysiologista vikaa, mutta eläinlääkäri kuuli stetareilla Oodilla saman äänen, minkä Lauri oli reilu kuukausi aiemmin kuullut ja laitoin paperit liittoon: "sivuääni kuuluu", mikä kumosi aiemman sinne lähetetyn lausunnon "terve, ei sivuääniä". Eläinlääkäri suositteli uutta ultraa ensi syksylle, mutta muuten tuli ohje elää niin kuin aina ennenkin. Syytä äänelle ei siis löytynyt, joten sydäntä voisi kuulemma ajatella terveenä.
Jalostussuunnitelmat tuntuivat kuitenkin valuneen vessanpöntöstä. Palokan, Oulun sekä Helsingin yliopistollisen eläinsairaalan sydänspessut keskustelivat Oodin tilanteesta ja olivat sitä mieltä, että jollei ensi syksynäkään ultralla mitään löydy, ei tämä kuultu sivuääni olisi pennuille esteenä. Nykyään kuulemma ultra on niin tarkka, että jollei sillä löydy sydämestä vikaa, ei siellä vikaa ole. Ääni voisi esimerkiksi tulla, jos koiralla on normaalia tiheämpää veri, niin se voisi kuulemma jotenkin aiheuttaa äänen (ja ell:ien tästä tietämättä: Oodilla on verikokeissa todettu veri normaalia sakeammaksi).
Varasin Oodille ajan sterilisaatioon, mutta peruin sen saatuani sydänspessuilta mailia. Jotenkin kuitenkin se olo vain pysyi, ettei Oodista sitten jalostuskoiraksi ole. On sitä paljon pahempaakin shelteillä kuin selittämätön sivuääni, kaikkia ei niin tarkkaan edes tutkita ja kaikki tiedot tuskin tulevat edes julkisuuteen. Mulla oli vaikka kuinka paljon tietoa paperilla, mutta silti olo oli epävarma. Varasin Oodille uuden sterkka-ajan perjantaille 15.3 ja tällä kertaa päästiin perille asti ilman epäröintiä. Tai no, miten sen nyt ottaa.
Oodi on nyt siis liki kaksi viikkoa sitten steriloitu ja on parantunut aivan mielettömän hyvin. Kohta päästään takaisin mein normi irtilenkeille ja parin viikon päästä sit taas agilitykentillekin. Samalla on tullut hyvin pidettyä Piiran hoitojen jälkeistä taukoa ja kohta ollaan valmiita baanalle koko kesä edessämme. Laurin kysyessä ennen sterilointia, että onko jotain, mitä hänen pitäisi tietää, kerroin Oodin sivuäänestä. Pieni mutka meinasi tulla matkaan, sillä sitä ei enää löytynyt. Suunnitelmassa kuitenkin pysyttiin ja niinpä Maailman Ihanin Harrastuskoirani nukkuu tuossa jalkojeni vieressä terveellä sydämellään ilman kohtutulehdusten riskiä ja hormoniviirauksista vapaana. Myös mun mieleni on vapaa taas. Ei ne asiat menneet niin kuin suunnittelin pitkän aikaa, mutta näin sen kuuluu mennä. Kyllä sen tuntee silloin, kun se menee oikein, vaikkei sitä järjellä osaisikaan selittää :)
Lokakuun tokavikalla viikolla oli meidän koirilla rokotukset. Normikäynti Laurilla muuttuikin mun elämäni painajaiseksi ja jätti mut sanattomaksi. Mun Elämäni Koiralla, sillä jonka piti muutaman viikon päästä alkavista juoksuista tehdä mulle ekat Wiuf-pennut ja toimia mun kasvatustyöni kantanarttuna, kuului sivuääni. Mun pää lamaantui. Eläinlääkärin sanat siitä, ettei se tule Oodin elämään vaikuttamaan, tuntuivat vaan laimeasti lohduttavan. Olin salaa varma, että meidän yhteinen elämä on lyhentynyt merkittävästi (vaikkei kukaan voi tulevaisuuteen ennustaakaan) puhumattakaan meidän harrastamisista.
Ajan kuluessa mieli rauhoittui ja tajusin, ettei lievä sivuääni ole maailmanloppu. Jollei se koiran elämää haittaa, niin mikäs meidän ollessa. Ne syntymättömät pennut harmittivat yllättävän paljon, en tiennyt, että jotain syntymätöntä ja kokonaisuudessaan muutenkin niin epävarmaa voi surra niin paljon. Joulukuulle sain ajan Palokkaan sydänspesialistille ja Oodin (ja varuiksi myös Myrtin) sydämet ultrattiin. Oodin (eikä Myrtinkään) sydämestä ei löytynyt fysiologista vikaa, mutta eläinlääkäri kuuli stetareilla Oodilla saman äänen, minkä Lauri oli reilu kuukausi aiemmin kuullut ja laitoin paperit liittoon: "sivuääni kuuluu", mikä kumosi aiemman sinne lähetetyn lausunnon "terve, ei sivuääniä". Eläinlääkäri suositteli uutta ultraa ensi syksylle, mutta muuten tuli ohje elää niin kuin aina ennenkin. Syytä äänelle ei siis löytynyt, joten sydäntä voisi kuulemma ajatella terveenä.
Jalostussuunnitelmat tuntuivat kuitenkin valuneen vessanpöntöstä. Palokan, Oulun sekä Helsingin yliopistollisen eläinsairaalan sydänspessut keskustelivat Oodin tilanteesta ja olivat sitä mieltä, että jollei ensi syksynäkään ultralla mitään löydy, ei tämä kuultu sivuääni olisi pennuille esteenä. Nykyään kuulemma ultra on niin tarkka, että jollei sillä löydy sydämestä vikaa, ei siellä vikaa ole. Ääni voisi esimerkiksi tulla, jos koiralla on normaalia tiheämpää veri, niin se voisi kuulemma jotenkin aiheuttaa äänen (ja ell:ien tästä tietämättä: Oodilla on verikokeissa todettu veri normaalia sakeammaksi).
Varasin Oodille ajan sterilisaatioon, mutta peruin sen saatuani sydänspessuilta mailia. Jotenkin kuitenkin se olo vain pysyi, ettei Oodista sitten jalostuskoiraksi ole. On sitä paljon pahempaakin shelteillä kuin selittämätön sivuääni, kaikkia ei niin tarkkaan edes tutkita ja kaikki tiedot tuskin tulevat edes julkisuuteen. Mulla oli vaikka kuinka paljon tietoa paperilla, mutta silti olo oli epävarma. Varasin Oodille uuden sterkka-ajan perjantaille 15.3 ja tällä kertaa päästiin perille asti ilman epäröintiä. Tai no, miten sen nyt ottaa.
Oodi on nyt siis liki kaksi viikkoa sitten steriloitu ja on parantunut aivan mielettömän hyvin. Kohta päästään takaisin mein normi irtilenkeille ja parin viikon päästä sit taas agilitykentillekin. Samalla on tullut hyvin pidettyä Piiran hoitojen jälkeistä taukoa ja kohta ollaan valmiita baanalle koko kesä edessämme. Laurin kysyessä ennen sterilointia, että onko jotain, mitä hänen pitäisi tietää, kerroin Oodin sivuäänestä. Pieni mutka meinasi tulla matkaan, sillä sitä ei enää löytynyt. Suunnitelmassa kuitenkin pysyttiin ja niinpä Maailman Ihanin Harrastuskoirani nukkuu tuossa jalkojeni vieressä terveellä sydämellään ilman kohtutulehdusten riskiä ja hormoniviirauksista vapaana. Myös mun mieleni on vapaa taas. Ei ne asiat menneet niin kuin suunnittelin pitkän aikaa, mutta näin sen kuuluu mennä. Kyllä sen tuntee silloin, kun se menee oikein, vaikkei sitä järjellä osaisikaan selittää :)
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Family meeting :)
 | ||
| kuva Miira Häggblom |
 |
| kuva Miira Häggblom |
 |
| kuva Miira Häggblom |
 |
| kuva Miira Häggblom |
 |
| kuva Miira Häggblom |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)