Päivä 1

Ajanlaskumme alkoi eilen alusta. JYo ei viittaa Jyväskylän yliopistoon vaan jälkeen Yoshin. Yksi vuorokausi reilumman puoleisesti takana ja en voi ymmärtää, miten me koskaan ilman pikku-ukkoa oltiinkaan.

Lauantaina puolen päivän jälkeen Era avasi auton oven, pennut (Yoshi ja Muro) olivat matkustaneet pakettiauton jalkatilassa. Yksi vilkaisu riitti. Selkäranka ruksahti yrittäessään vääntyä pikkutassun ympärille kuin pikkusormen. Se oli menoa se, enkä tajua, miten tuota pientä voi jo rakastaa niin, että pakahtuu.

Kuluneen päivän aikana pentu on ollut kaikkea, mitä vain uskalsin toivoa. Sitä ei hetkauta sitten mikään. Eilen ABCn pihassa Yoshi sai pantaansa ekaa kertaa kiinni hihnan. Siellä sitä seikkailtiin niin kuin hihnaa ei olisi ollutkaan. Autossa isojen likkojen häkkiin yksin jouduttuaan tuli muutama nyyhkäisy. Tarjosin bullstickia ja soli menoa se! RUOKAA!! Puolisen tuntia pentu nakersi sitä juuri kummempia aikaan saamatta, nousi seisomaan, vilkaisi mua ja kaatui seisovilta jaloiltaan nukkumaan. Niin se meni koko matka taju kankaalla.

Kotimatkalla haettiin Oodi ja Myrtti kotia. Hippu jäi vielä Sussulle yhdeksi yöksi. Eipä ois kyllä ollut mitään pikkumustankaan kanssa. Tässä tulee kyllä mieleen, että kumman. Tällä hetkellä Yoshi on pikkumustempi :D Oodi kertoi heti olevansa Prinsessa ja meidän koti on Hänen Korkeutensa valtakuntaa. Meni perille ja tarvittaessa Yoshi heittää selälleen Hänen Ylhäisyytensä eteen. Myrttiä puolestaan pelotti. Ihan hiiwittäwä pentu :O Mitä, jos se menee rikki!? On parempi istua nurkassa ja katsella kaukaa. Ruuat annetaan kupista pennulle tottakai. Kasvava lapsi tarvitsee ruokaa ja sitä rataa. Tänään on jo muutama murina tullut, mutta sen jälkeen alaleuka lyö loukkua. On se vaan järisyttävän kamalaa sanoa toiselle pahasti. Muuten pullistelu onnistuu kyllä esimerkiksi Hippua kohtaan, mutta ei pienelle pennulle voi pahasti sanoa. Ihan kamalaa. Parempi siis olla sanomatta ja näyttää reppanalta. Se kyllä Myrtiltä sujuu.

Hippu tuli tänään kotia ja oli tyyliin kuin ei olisi edes huomannut. Jesse-taktiikka siis kyseessä. Osaa (!!) murista pennulle tarvittaessa, mutta omaa käsittämättömän pitkän pinnan. Ei hauku, eikä meuhkaa. Aikuistui hetkessä. Mietittiin, että ehkä Hippu kaksvee oli liian nuori Oodin tullessa vielä aikuistumaan. Nyt neiti on sitten aikuinen. Vihdoin, sanon mä!

Yoshi itse. No, son just sitä, mitä tilasin. Sen liikettä ei voi olla ihailematta naamasta puhumattakaan <3 Kakara nukkuu uskomattomia määriä ja se onnistuu missä vaan, kenen kanssa vaan ja kuinka vaan. Hereillä on mahdottoman helppo pentu, viihdyttää itseään leluilla leikkien yksin tai yrittää muita mukaan. Muut vaan ei ihan vielä tällä tuntemisella lämpene ja taitaa viikonloput kyläilytkin tehdä osansa. Ei pure, uskoo pikkumurahduksesta eikä koettele rajojaan. Hädät ulos tai paperille. Syö kuin hevonen (enemmän kuin Oodi päivässä!! :D) eikä nirppaa. On pakahtua onnesta, kun sitä huomaa, on kyse sitten namista tai rapsutuksista tai vain sanallisista kehuista. Niitä kyllä kaverin kanssa riittää <3 Naksutinta alettiin naksutella jo eilen, saa näppärästi osan ruokaansa siinä. Tänään tehtiin toka kerta ja tuskin sen kummempia tarviaakaan, eiköhän viesti mennyt jo perille ;) Tähän malliin jatkaisimme hyvin mielellämme yhteiseloamme ;) Pennu <3

Tarjolla surkeita kuvia :D

Tästä voi ihailla pikkuhampaita <3

Töppönenä ja lammas <3

Lelujen vertailua :)

Pallo jalassa uni tuli kesken leikin.

Kuurupiiloa? :D

Vauhtia!

Ne ilmeet.. Ja tassujen asennot..

Paikallaan, muttei nukkuen. IHME!

Maailma on täynnä ihmeitä.

Videoo

Myrtti kävi ACE Hugessa juoksemassa aikasta pätevästi <3 Tässä pari pätkää:







Oodi juoksi puolestaan Swaun mölleissä nuhanenän kanssa. Mulla ei ollut ääntä, henkeä eikä jaksaa, mutta mun oli jo PAKKO päästä tekemään jotain. Lentokeinua lukuun ottamatta olin oikein tyytyväinen tähän rataan. Mä sain itse oikoa ja olla suuremmin juoksematta ja Oodi sit juoksi senkin edestä :D

Ikävä

Kevät sen tuo mukanaan. Aina ja poikkeuksetta. Ei se sitä tarkoita, etteikö muulloinkin olisi ikävä, mutta kevät on pahinta. Se tuo mieleen ne viimeiset päivät, jotka meillä oli.

Huhtikuun ekana viikonloppuna lauantaina 3.4.2010 oltiin erkkarissa Juuassa. Olin Tiinan kyydillä ja mulla oli koko jengi mukana. Oodi pääsi seurustelemaan erkkariin ja sai mennä sekaisin Miirasta, siskostaan ja kaikista muistakin, niin kuin tyyliin kuului. Lämmintä oli, joten Hippu ja Jesse sai odottaa autossa.

Meidän viimeinen onnellinen kävely Juuassa on mulla mielessä kuin eilinen. Jesse sai jonkun idean hipata nuorison kanssa. Jesse, joka olisi täyttänyt 12 päivän päästä 14, veti rallia nuorempia kanssa kuin järkensä menettänyt. Mä nauroin ääneen, tuntui, että mulla on kaikki, mitä vaan voin toivoa. Kauan odotettu eka, ikioma Jesse, vieläkin kauemmin odotettu Hippu ja Oodi, jota en koskaan edes osannut odottaa. Ne yhdessä onnellisina sekosi toisistaan ja keväästä <3 Onneksi en tiennyt, mikä meitä seuraavana päivänä odotti.

Jessellä oli sydänlääkkeet tapissa ja vaikka niiden suhteen tilanne oli sillä hetkellä erittäin toimiva (ei oireita ja Ukko reipas kuin mikä), oli tiedossa, että sydämen tilanteen huonontuessa mitään ei olisi enää tehtävissä. Niinpä oltiin sovittu, että Jesse saa olla kanssamme niin kauan kuin on oma pirteä itsensä ilman kipuja, eikä sitä enää lähdettäisi hoitamaan, jos jotakin tulisi. Aina ajattelin aiemmin, kuinka sitä ikinä voisi päättää toisen elämästä. Päättää, että milloin ei ole enää järkeä elää. Mutta vaikka se oli elämistäni päivistä ehdottomasti kauhein, en silti hetkeäkään miettinyt sitä, että onko nyt aika päästää irti. Se oli.

Tajusin tänään, että Jesseä ei oo tässä blogissa. Ollenkaan. Kiitollisena kaikesta menneestä ja yhteisestä, mutta myös tästä olevasta, kopioin tähän vanhasta blogista yhden tekstin, joka kertoo Jessestä kaiken olennaisen.

Vain yksi voi olla ensimmäinen <3 (20.6.2010)

Sitä luulee, että sen voi kuvitella. Ettei toista olisikaan. Ja se tuntuu niin aidolta, kyyneleet tulevat ja suunnaton suru niiden mukana. Luulee, ettei kyyneleet koskaan lopu ja sit sen tajuaa, että vielähän se toinen on siinä. Suru unohtuu, kun hautaa kasvot toisen turkkiin ja hengittää sitä niin tuttua tuoksua. Siitä tunteesta pääsee yli ja elää taas normaalisti arkea niin kuin kuuluukin. Ei se tietoisuus ikinä häviä, että Koira elää vähemmän aikaa kuin ihminen, että se luopumisen aika tulee väkisinkin. Mutta sen tunkee taka-alalle ja päättää nauttia niistä päivistä, jotka meille on annettu lukuun ottamatta niitä muutamaa kertaa erityisesti yöaikaan, jolloin väsymyksen myötä antaa periksi sille järjettömälle tulevan menetyksen tunteelle.

Fakta kuitenkin on, ettei sitä voi tietää kukaan, miltä se tuntuu, jollei ole itse menetystä kokenut. Vaikka ne öiset hetket tuntuvat niin todellisilta, eivät ne sitä ole. Menetyksen tuska on niin valtavaa, että välillä ei itkulta henkeä saa. Ei sitä tajua, että vielä kuukausien jälkeenkin huomaa yliopistolla kesken päivän kyynelien valuvan ja on pakko paeta vessaan itkemään. Että sitä antaisi mitä tahansa yhdestä hetkestä, jos saisi vielä elää mennyttä. Ihan mitä tahansa.

Mun mielestä maailma on epäreilu. Ja tiedän, että kaikki ovat siitä eri mieltä. Oon onnellinen siitä, että Jessen sain. Onnellinen siitä, että saatiin niin pitkään elää yhdessä. Onnellinen ihan kaikesta ukon kanssa. Mutta silti en voi sille ajatukselle mitään, että maailma on epäreilu. Kaikkia faktoja vastaan oisin halunnut pitää Jessen pidempään. Koko elämän niin, että oltaisiin yhtä aikaa henkäisty vanhoina se viimeinen huokaus. Ei koirat elä 80-vuotiaiksi tai pidempään niin kuin itse toivottavasti elän, mutta ei se tarkoita sitä, etten niin olisi halunnut. Ja siksi maailma on epäreilu.

Jesse sai nukahtaa mun kainalossa mun sitä halaten ja kertoen, että rakastan ainiaan. Mä tiesin, että aika on oikea, mutta silti mun sydän tuntuu ratkeavan, kun asiaa ajattelen. On vaan liian ikävä ..

Maanantai 3.6.1996 oli se päivä, jolloin Jesse meille haettiin. Koulut loppuivat lauantaina ja ei varmaan koskaan odottavan aika ole ollut niin pitkä, kun sitä maanantaita odottaessa. Matkasta en muista juuri mitään, mutta muistan, että perillä meitä odotti jättiläinen <3 Näytti, että Jessellä oli tassua muidenkin edestä ja se oli jo aikamoinen koipeliini. Päätöksessä kuitenkin pysyttiin ja Jesse se oli, koosta huolimatta.

Luulin saavani sheltin, mutta sainkin Jessen. Jesse teki aika äkkiä selväksi, että Jesse on ainoa laatuaan eikä sitä voi laittaa mihinkään muuhun muottiin. Se, että shelttiuroksen pitäisi olla alle 39cm tai että korvien pitäisi kärjestä taittua alas, ei paljoa Jesseä kiinnostanut. Jotta Jessen suuri sydän, jolla se kaikki rakasti, mahtui kroppaan, tuli sille senttejä 44cm ja varmaan ihan vaan periaatteesta ukko nosti toisen korvansa pystyyn <3

Eikä Uks luonteeltaankaan ollut juuri sheltti, jessemäisyys piti luonteenkin osalta tuoda heti esille. Ensimmäiseksi koiraksi 12-vuotiaalle Jesse oli kuin unelma. Ei me paljoa sosiaalisteltu mitenkään erikseen, mukana pentu kulki mun kanssa kaikkialla ja siinäpä se. Jesse oli vaan niin Jesse jo heti luonteeltaan ja Jesse tykkäsi kaikista (ja kaikki Jessestä) eli vauvasta vaariin kaikki ihmiset oli mukavia, samoin koirakavereita ei valittu minkään mukaan vaan kaikki kävi niin tytöt kuin pojatkin :) Eikä Ukko mitään pelännyt, sellainen lehmänhermoinen ihanuus se oli alusta saakka.

Omapäisyys näkyi heti jo kotimatkalla. Tuula sanoi, ettei pennulle välttis hihnaa tarvi, kulkee kyllä ihmisten mukana. Ja Jesse mitään kulkenut, ensimmäisen tilaisuuden tullen koitti heti karata. Se oli vasta esimakua tulevasta. Vaikka miten yritettiin piilotella metsälenkillä puitten takana ja opettaa, että ihmisten menoa pitää metsässä seurata, niin ei sillä ollut mitään vaikutusta, Ukko vaan paineli omia reittejään menemään. Muutaman kerran sitä tuskissani metsässä etsin sen karattua ja itkien menin kotiin, kun en löytänyt. Siellähän se Jesse mua kotona odotti, oli haukkunut kuistilla, että päästävät sisään, hyvä ettei ihan ovikelloa ollut soittanut. Ukko teki siis just niin kun tykkäsi eikä multa paljon asiasta kyselty. Rakastin sitä silti niin paljon 12-vuotiaan päättäväisyydellä <3

Moni muukin asia heitti kyllä häränpyllyä, mitä Jesseen tuli. Luulin, et kuka tahansa koira olisi onnellinen, jos pääsisi elämään mun kanssa paljon lenkkeilevää ja harrastavaa elämää. Pieleen meni sekin :D Jesse ei juuri tykännyt lenkkeillä, metsässä irti oli kivaa, mutta mitään asfaltteja pitkin Ukko ei tosiaan halunnut kävellä. Vaikka miten ennalta vieraassa paikassa oltaisiin oltu, joka paikassa Jesse oppi hetkessä, mikä on lyhin reitti kotiin ja laittoi risteyksessä nelijalkajarrut päälle jängäten silloiseen olinpaikkaan. Joskus nameilla sain huijattua Jessen risteyksestä helpolla eteenpäin, muttei toivoakaan, että Jesse olisi jättänyt asian sikseen :D Oman mielipiteen kertoakseen Ukko tökkäsi kuonolla polvitaipeeseen, niin että itse meinasi olla naamallaan jalan yhtäkkiä pettäessä alta. Ja kun Jesseä katsoi, niin se tillitti kauniilla suklaasilmillään takasin silmät nauraen. Ja tätä ei tapahtunut vain yhtä kertaa, mutta huumorintajuahan Ukolla riitti :D

Mä en myöskään ollut se Jessen elämän ihminen, se jota se palvoi eniten. En muista tarkkaan koska se tapahtui, mutta meidän mummu se oli, joka sai Jessen ihan onnesta solmuun. Ensimmäisen kerran muistan asian huomanneeni Jessen ollessa noin puolivuotias. Jesse oli jo jonkin aikaa ollut sisäsiisti, mutta mummu, kun tuli käymään, Jesseltä tuli ilopissat matolle ja en muista saiko mummukin pissasta osansa. Jessen ja mummun suhdetta vahvisti varmasti myös meidän siellä asumamme aika, mutta kyllä se jo aiemmin oli nähtävissä, että näitten kahden kemiat olivat täysin samalla aallonpituudella. Alkuun tunsin väkisinkin kateutta Jessen palvovasta asenteesta mummua kohtaan, mutta pian osasin jo kääntää sen niin, että nautin itse siitä suunnattomasti, kun näin, miten Jesse vaan oli niin sanoinkuvaamattoman onnellinen. Mummulle meneminen oli aina yhtä nautinto, kun Jesseä katsoi.

Maharapsuhan se oli erityisesti The Juttu. Erityisesti mummun maharapsu oli Jessen mielestä parasta maailmassa ja tarvittaessa Ukko ois varmaan elänyt vain ja ainoastaan sillä, jos ruuan ja maharapsun välillä olisi pitänyt valita. Mummu saattoi tuntitolkulla rapsutella Jesseä, ihan pienen pieni sormen liike riitti, ei sen suurta tarvinnut olla, mutta heti jos liike lakkasi nosti Jesse päätään katsoakseen mummua kysyvästi. Ja koska maharapsua ilmeisestikin tarvittiin jonkin kiintiön verran per päivä, oli välillä keskeytettävä muut puuhat, jotta pääsi mummun rapsutettavaksi sohvalle. Mikäli mummu ei itse tätä tarvetta heti tajunnut, ukko auttoi vihjaamalla ja iski etutassua sohvaan siihen malliin, että tänne sua kaivattas :)

Myös saunominen oli Ukon juttu. Jo suht nuoresta Jesse pääsi saunan lauteille kokeilemaan ja muistan, miten kävin jääkaapista nakkia hakemassa, jotta saisin Ukon sieltä pois. Eipä toiminutkaan nakki, kun Jesse jäi lauteille makaamaan ja oikein jänkäsi sitten, kun menin nostamaan pois ennen kuin lämpöhalvaus iskee :) Sauna toimi myös mielenosoituspaikkana. Mikäli esimerkiksi tietokoneella vietettiin Jessen mielestä liian kauan aikaa, Ukko paineli saunaan (matalasta raosta saunan oven alta, ihmeteltiin, miten se siitä edes mahtui) ja murjotti siellä yksinään. Mielipiteitä siis riitti asiasta kuin asiasta :D

Jesselle oli aivan ihanaa opettaa temppuja, ukko oppi ne ihan salamavauhtia ja oli aina valmiina temppuilemaan :) Ajatus siitä innosta lämmittää edelleen mieltä ja saa hymyn huulille. Kymmenien huvitemppujen lisäksi opetin myös hyödyllisiä asioita Jesselle. Ennen kun itse alettiin siivota, tuli Jessen kerätä omat lelunsa lattioilta pyörimästä ja viedä lelulaatikkoon. Ongelmaksi muodostui se, että itse tekeminen oli niin kivaa, ettei millään olisi malttanut lopettaa. Jessen ratkaisu tilanteeseen oli kerätä lelut koriin ja kun kaikki oli kerätty, Ukko iski etutassulla laatikon reunaan niin, että lelut lentelivät kaaressa ympäriinsä ja katsoi mua naama nauraen ”uudestaan!”. Se siitä oikeasti siivoomisesta sitten :D Opetin myös mm. avaamaan oven (sen jälkeen Jesse aukoi kaikki ovet, päätti ilmeisesti vihaavansa suljettuja ovia), tuomaan kaukosäätimen (muutamat hampaanjäljet kaukosäätimessä) ja laittamaan valot päälle/pois.

Harrastuskoirana Jesse oli myös ihana :) Vielä viime syksynäkin (13,5-vuotiaana) tokoiluun tuli omat intolisät loikkien muodossa, kun Ukko oli niin innoissaan päästessään töihin. Ei se aina niin ollut, alku oli sitäkin hankalampi. Noin kolmivuotiaana Jesse alkoi ymmärtää, että tekeminen kivaa ja siitä lähtien tokokentällä oli huippua. Ja nimenomaan tokokentällä, sillä metsässä meno oli edelleen entisenlaista (muuttui vasta myöhemmin myös siellä oikeasti tottelevaiseksi). Koko treenit Jesse istui mun eessä silmiin tuijottaen ja odottaen käskyä, jollei just sillä hetkellä me tehty mitään. Tokossa me jäätiin treenailemaan voittajaluokan liikkeitä, mölliagissa oltiin kerran toisia (agin harrastaminen jäi alun jälkeen), tokoagissa saatiin 298/300p eka kokeilulla ja mätsäreissä Jesse oli mm. BIS1 eli monenmoista tuli kokeiltua. Mikä sen huipumpaa, kun tietää, mitä toisen päässä liikkuu, kun treenataan. Kun tietää, miten asiat omalleen opettaa ja tietää sen ymmärtävän, mitä haluan.

Monet kerrat ajattelin Jessen olevan mulle aivan liian rauhallinen koira. Mutta voi miten arvostankaan niitä lehmänhermoja. Koiraa, joka otti Sokkarin lattialla unet mun katsellessa vaatteita. Joka nukkui missä tahansa eikä stressannut sitten mistään (paitsi lampaan keittämisestä :D). Jo pentuna muiden pentujen riehuessa Jesse näytti siltä, että se tosissaan pohti, miten maailmaan saataisiin rauha :D Ei turhia hillumisia (paitsi aukeat paikat aiheuttivat jonkin sortin hillumishulluuden) ja kaikki tarkkaan miettien. Sanoinkin just tänään Jonille, että jos mein tytöt joskus vaikuttavat tehneen jotain viisasta, niin me vaan ajatellaan sen olevan vahinko (ei millään pahalla tyttölapsemme :D), mutta Jessen kanssa tuntui siltä, että se oikeasti tiesi mitä teki. Myös jäädessään tielle makaamaan ja odottamaan, että voitaisiin tutustua Joniin ja Almaan ensimmäistä kertaa, kun mä koitin painella eteenpäin, minkä jaloistani kerkesin. Muiden mielestä se voi olla sattumaa, mä taas uskon, että Jesse tiesi, mitä teki :D Niinhän Ukko aina <3

Niinpä mä jatkan ikävöimistä, itkemistä julkisilla paikoilla ja toisinaan vielä raivoan maailmalle menetystäni. Mutta samalla maailman onnellisimpana muistelen, mitä sain kokea. Sain melkein 14 vuotta elää niin mielettömän hienon persoonan kanssa ettei toista. Kiitos siis Jesse, ihan kaikesta. Rakastan, ikuisesti <3

Piiralla

Tytöt pääsi Leenalle hoidettavaksi viikonloppuna. Meidän osalta urakan aloittivat Hippu ja Oodi. Molemmat alkaa kyllä muistaa jo Leenan, kun säännöllisesti ollaan pari kertaa vuodessa tavattu useamman vuoden ajan :)

Oodi innostui maanantaina Swaun epiksissä tekemään hurjan lentokeinun ja siitä todennäköisesti johtuen neidillä oli oikeassa lavassa hieman kireyttä. Mutta siinä se! Ei mitään lukkoja, vinouksia tai mitään. JES! :) Päästiin takas syksyyn sen tammikuisen putkikaatumisen jälkeen, mikä hetkeksi sai meidät raiteiltaan hoitojen suhteen. Siihen auttoi onneksi kerta osteopaattia ja kaksi hierojakertaa plus omat hieronnat. On niin parasta käyttää koiria Piiralla niin, ettei kummempaa sanomista ole. (No älä, eikö tää ole itsestäänselvyys!? :D)

Hipulla meni melkein yhtä hyvin! Hipulla oli oikean puolen si-nivelen lukko, mutta siinä se. Leena kehuikin, että siitä huolimatta Hippu on kokonaisuutena paremmassa kunnossa kuin monella muulla kerralla. Sen uusi, kypsennetty, ruoka sopii sille, mikä näkyy mm. vatsakalvojen rentoutena (ennen ollut siellä kireyttä). Syksyisestä ontumisepisodistakaan ei ole enää jälkeäkään. Hippu ravaa niin mageesti lenkillä, että oon sitä kyllä itsekin epäillyt, että asioiden on oltava aikas hyvin :) Lisäksi Hippu sai kehuja siitä, miten se on ajan (ja hoitojen) saatossa rentoutunut, siitä kuulemma näkee, että juuri tällanen elämä sopii sille <3

Oodi kiitteli kovasti Leenaa osaltaan pusuilla oman vuoronsa jälkeen. Son jännä, sillä on ihan eri moodi kiitospusuille kuin sille hillittömälle pussaamiselle, mitä neiti normaalisti harrastaa. Kiitospusut on sellasia herkempiä, hitaampia, jotenkin aidosti kiittäviä. On se vaan sulkku <3 Hipun hoidon prinsessa nukkui bot päällä mun sylissä. Kun aika tuli alkaa suunnata kotia, olisi Oodi mieluummin jäänyt nukkumaan. Niin hyvä olo oli. Mä sit kannoin Oodin. Ihan niiko kunnon hoviväen kuuluu :D

Alma oli ollut suora eikä siinä ollut ollut suuremmin huomautettavaa. Almahan viettää eläkeläiselämää, mikä näkyy siinä, että kroppa pysyy hyvässä kunnossa ja suorana. Spondyloosista Leena oli rauhoitellut, että siitä huolimatta Alma vaikuttaa olevan oikein hyvässä kunnossa. Jatketaan samaan malliin ja jos muutoksia tulee, niihin toki reagoidaan.

Myrtillä oli taas sama puoli jumissa takaa, en vaan muista kumpi (kun en ollut itse paikalla). Siihen otetaan samanmoinen laserkuuri, mikä Almalla oli, jotta saadaan likka takas kuntoon. Muuten perusravilenkit ja muut samaan malliin.

Tämä viikko vietetään perjantaihin asti kera kuuden, kun Zelda ja Fanny on meidän ilona perjantaihin asti. On tää vaan hieno lauma <3

Kuvin ja videoin mennyttä

Porukat kävi kylässä ja Hippu sai tuliaisiksi rusetin :D

Myrtti puolestaan villasukat :D

Tammi-helmikuun vaihteessa nautiskeltiin hotellissa <3

Pwinsessat pitää tassunsa ristissä, ihan ko äitinsä <3

Hippu ei valitettavasti ollut reissulla mukana. Muuten olisi toki Pikkumustalle pitänyt tarjota nimikkoburgeri :D

Hippu jakautui, jotta pystyy olemaan sekä Madon kanssa että muualla samanaikaisesti. Ei tarvia varmaan sanoa, ettei karvaa itse koiraan enää juuri jäänyt. Erikoinen sterkattu tyyppi, Oodilta ei tukka irtoa enää millään ..

Onni on oma säkkituoli. Myrtin ilmeestä tosin näkee, ettei värit menneet ihan oikeinpäin :D

Ei mitenkään epätoivoista, mutta auringon kaipuussa on kuvattava pientä palasta sinistä taivasta. Ei se auta, jollei muuta saa ..

Kaveri sammui Batman -asussaan Jyväskylän kisojen jälkeen mein äipän luona <3 Huomatkaa, kuka on näytönsäästäjän kuvana just samalla ;)

 

Myrtti söpisteli Seinäjoella hotellissa. Lähetin Jonille kuvan, sain takas kuvan Oodista muuttuneena kettuhatuksi :D Sitä kuvaa ei valitettavasti ole tähän :D :D

 

Oodi odotti innoissaan joulupukkia :D

Matkalla Jyväskylään näkyi taivaanrannassa ihmeellinen valoilmiö <3

Joululahjamukit <3 Ilmiselvät Hippu ja Myrtti :D

Joulukuun alussa seikkailtiin Helsingissä ..

.. vaikkei sitä ehkä nurmikon vihreydestä uskoisikaan :D

Lenkkeiltiin neljässä päivässä yli 60 km, monen moista ennätettiin nähdä. Suurin ihailunkohteeni taisi silti olla meri <3

Välillä meno oli tosi väsynyttä ..

.. eikä toisaalta niillä kilometreillä ihme ;D

Kolmiyhteys auttaa tenttiinluvussa. Ja niissä päikkäreissä, joita tuli muutamat itsekin otettua tuossa aiemmin ..

Koita siinä keskittyä, kun nenä on liki <3

Nokan väri vaan vaihtui <3

Omat kisat koiranvaihtoviikonloppuna (shelttejä kaikkiin tarpeisiin! :D)

Viikonloppuna kisattiin kotikisoissa. Myrtti ja Joni taisivat tehdä kolme hyllyä, mutta joka radalla kepit meni ykkösellä oikein! :) Pikkuvikoja siellä täällä, mutta ei mitään yhtä ongelmaa ja meni näytti kovasti agilitylta eli suunta on taas oikeaan. Tai no, on se lähtö edelleen ongelma. Siitä ei tunnuta pääsevän mihinkään :( Myrtti-raukalla ei vaan pää kestä jäädä odottamaan kisatilanteessa ilman Jonia yhtään. Treeneissä ollaan päästy lähtötreeneissä pitkälle ja siellä Myrtti osaa istua kiltisti lähdössä (viimeistään parin muistutuksen jälkeen), mutta kisatilanteessa ei auta mikään. Paitsi ehkä se aika. Tässä tapauksessa onni, että Joni on niin vikkelä jaloistaan. Musta ei olisi Myrtin kanssa kilpajuoksemaan ;D



Oodin kanssa meillä oli ekat kisat ties miten pitkään aikaan, ettei tehty yhtään nollaa. Tavallaan se järkyttää mua, tavallaan soli jollain lailla rentouttavaa. Mitä me niillä nollilla edes, 18 SM-nollaa (joista taisi kuusissa kisoissa olla nollia kaksi kolmesta) takaa pääsyn SM-kisoihin ja sitä voittonollaa ei tällä mun edelleen puuroilevalla päällä todellakaan lähdetä hakemaan ;D Nautittiin siis ihan vaan kisaamisesta tällä kertaa ilman tulospaineita. Ekalla radalla Oodi jostain syystä ei mennyt putkeen (haki kai suoraan edessä ollutta rengasta, kun putki oli linjasta sivussa ja ei ollut aivan varma, kumpaa tarkoitin) ja päästiin vitosen ollessa alla treenaamaan keppejä. Oodilla on hieman kisatilanteessa lähtenyt homma lipsumaan ja esimerkiksi kepit suorittaa luonnollisesti nopeammin niin, että jättää loput tekemättä :D Niinpä treenattiin vikan välin jäätyä tekemättä ihan koko keppejä. Ekasta radasta jäi silti hyvä mieli ja etenkin keinun takia teki ihan mieli tuulettaa. Oodi kun pitkästä aikaa Seinäjoen kisoissa tammikuun alussa kielsi keinun! :O Sen jälkeen ongelmaa ei ole näkynyt, mutta kyllä se mulle taas asian mieleen palautti.

Tokalla radalla oli niin hieno niisto kepeille, jotka oli toisena esteenä, mutta Oodi liukastui kepeillä ja siinä meni tsänssit nollaan. Sitten ei osattukaan enää ollenkaan mennä kepeille, vaikka tokihan sitä agilitykoira vaatii vauhtia kepeille päästääkseen :D Homma levisi muurillä myöhemmin, kun ei enää omat jalat jaksaneet ja toinen hyl otettiin sen jälkeiseltä hypyltä, joka jäi ohjaamatta (=tekemättä). Kolmannella hylyllä kruunattiin sitten rata, kun Oodi vikalla putkella nykäs mun selän takaa putkeen. On se vaan epeli! <3 A:n jälkeistä kolmen hypyn pyörityshässäkkää muistelen kyllä lämmöllä, vaikka se tuntui olevan todella haastava monelle ja monenmoista sluibailua nähtiin, niin Oodi veti sen kyllä tyylillä ja heti perään viä keinu hienosti. Tykkäsin!



Vikalla radalta tehtiin ihan oikea tuloskin: 5vp. Taas oli putki sivussa ja hyppy suoraan edessä. Hieman vallatonta menoa meinaa olla blondilla, mutta mua kyllä vaan naurattaa sen puuhat :D Ei ehkä naurata enää toukokuussa, kun isot kisat lähestyy, mutta nyt katselen sen juttuja hymyssä suin. Oodin kanssa agility on vaan parasta <3



Sunnuntaina kisojen jälkeen tehtiin koirien vaihdot takaisin omiin. Meillä oli taas Sussun kanssa koiranvaihtoviikot (no oikeammin viikonloppu), kyllä se taas vaan tää yhteishuoltajuus on huippua! <3 Hippu oli edustanut oikein mallikkaasti lauantaina kahteen kertaan, kun Sussulla oli käynyt vieraita. Fanny ei ollut kovin ollut rapsutuksista innostunut, mutta meidän ennen-ei-niin-sosiaalinen neiti seiskavee oli sit sohvalla tunkenut viereen senkin edestä. Pikkumusta osaa siis yllättää, vaikkakin sunnuntaina kotia tullessa taisi väsyttää ihan kaiken seurustelun edestä. Myrtti oli myös yötä Sussulla, jotta päästiin lauantaina vähän viihteelle juhlimaan kaverin kolmekymppisiä. Olisi ollut vähän haastavaa kesken illan tulla Myrttiä ruokkimaan, pissittämään ja jälkijäähkäämään. Kiitos siis miljoonasti loistaville taustajoukoille! <3 Meillä oli vaihdossa Zelda, joka palvoo mua ihan ihmeellisellä innolla :O Kukaan meidän koirista ei heiluta mulle aamulla pimeässä häntää, niin että napse kuuluu säkkituolia vasten vain siksi, että palaan takas makkariin. Mutta Zelda tekee niin <3 Ja Zelda myös haluaa nukkua (Hipun) säkkituolissa, muu paikka ei käy. Kulkeekohan tuo säkkituoliriippuvuus geeneissä .. <3

Voihan väsymys!

Hieman on ollut hiljaista täällä, mutta niinpä on ollut meillä kotonakin. Moon nimittäin nukkunut. Ei oo ollenkaan haastavaa nukkua yöllä 11 tuntia ja mennä kahden tunnin hereilläolon jälkeen kolmen tunnin päikkäreille. Ja ottaa toiset vaikka vielä illalla ennen kuin menee takas yöunille. Ai, et muitakin väsyttää tää (onneksi väistyvä) pimeys ;) Yhtään kenenkään väsymystä väheksymättä tää kokemus on ollut jotain, mitä ei voi kuvitella. En edes mä, joka oon aina ollut hyvä nukkumaan. Ei mua ennenkään ole päikkärit yöunia häirinneet, mutta nukkuminen alkaa käydä työstä, kun nukkuu päivässä 15 tuntia. Ja ei, se ei ole mikään valittava vaihtoehto, vaan sitä vaan sammuu. Oon nukkunut istualleen kesken lauseen, saunassa pitää varoa, ettei paahdu kokoon, koska myös siellä voi nukkua. Istuen.

Myrtti oli latauksessa alkuviikosta viikonlopun kisojen jälkeen :D

Eipä Oopikaan millekään maailman pirteimmälle näytä ;) Huomaa ristissä olevat etutassut <3

Päätin siis taas valita tällasen "koirataudin" :D Ei sillä, kilpirauhasen vajaatoiminta on kovin yleistyvä ongelma myös ihan ihmisillä ja onneksi suhteellisen helppo hoitaa (kunhan hoitotasapainon vaan löytää). Mutta tunnen taas, kuinka mun SI-nivel on lukossa (veikkaan, et Hilulla on myös, onneksi osteopaatti on kahden viikon päästä, Hipulla siis ;D) ja kahden ystäväni koirat syövät tyroksiinia kilpirauhasen vajaatoimintaan. Pysytään siis samoissa diileissä, niin ei tarvia opetella uutta ;D

Kaksi viikkoa tyroksiinia vasta takana ja valitettavaa on, että se alkaa vaikuttaa hitaasti. Ehkä parin viikon päästä saattaisin tuntea taas olevani oma itseni. Mutta pienen pieniä jaksamisen murusia tuntuu elämä välillä tiputtelevan eteen ja päiväunien määrää oon onnistunut jo tiputtamaan, vaikkakin yöunet onkin sitten sitä 12h luokkaa. Eikä asiaa yhtään haittaa, että joudun tässä kirjoittaessani siristelemään silmiäni, kun aurinko niin kovasti paistaa ulkona <3 Kyllä tää siis tästä .. :)

Mitä meille siis kuuluu? Tytöille hyvää, kaikesta huolimatta :) Ne on olleet ne, mistä en ole tinkinyt. Pitkät lenkit, kaveritreffit, treenit, kisat, dobo ja mitä vielä lie, ne kaikki on koko ajan kuuluneet mun väsyneeseen arkeen. Muuta siihen ei ole paljoa mahtunutkaan, mutta mitäpä sitä ei tärkeimpiensä eteen tekisi. Nyt vielä uusimpana oltiin viime viikolla Pro Perron Urheilevan koiran huolto- ja kotihierontaluennolla ja soli aivan huisa. Entisiin siis saadaan lisätä vielä se, että osataan nyt itse edes vähän huoltaa omiamme. Ei se tokikaan korvaa ammattilaisten huoltoja, mutta on se mahtavaa osata edes vähän rentouttaa koiraa treenien ja kisojen jälkeen. Nyt neljännen kerran hierottuani äsken Oodin huomasin, että reidet ovat rennommat ja sunnuntaina kisojen jälkeen jostain syystä hieman nykinyt selkä (tuntui siinä pieni jumi) oli taas entisellään. Eihän se ihmeitä ole, mutta uskaltaa sentäs tehdä jotain, kun tietää tekevänsä oikein. Ja tekemällähän sitä oppii. Niin huisaa!