sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Oodin vuoro. TAAS! :)

Moon ihan sykkyrällä. Ei mun väsyneet aivot edes enää tajua, mutta sydäntä naurattaa. On se vaan Oodi melkoinen tuloskone <3 Kuusi starttia viikonlopussa: kolme nollaa, 5vp, 10vp (joka ennemmin olisi myös ollut se 5vp, mutta tuomari on aina oikeassa ;D) sekä yksi hyl <3 Ihan huisaa mennä sen kanssa!



Eilen aamuna herätyskellon soidessa ajattelin, että päässä on oltava vikaa ja pahasti (eikä kai mikään sitä vastaan edelleenkään todista, etteikö olisi :D). Tuntui niin vaikealta nousta ylös puoli kahdeksalta ja ajatuksena seuraavan päivän herätyksestä puoli kuusi tuntui vielä pahemmalta. Jostain sain silloin aiemmin idean, että kisaan molempina päivinä. Tai no, kai se tuli siitä, etten vaan osannut päättää kummassa kisaisin ja ratkaisin ongelman ilmoamalla molempiin ;D

Eilisen SERTin jälkeen fiilikset oli ihan loistavat ja vaikka illalla kovasti väsyttikin, oli mieli silti valmis jo tähän päivään. Puoli kuusi ei edes tuntunut niin pahalta kuin eilinen puoli kahdeksan (siis mitä ihmettä!?!) ja pian huomasin olevani autossa Sussun ja Sofian kanssa.

Eilen lähdin asioikseni tekemään tuplaa Varkauteen, mutta siitä reissusta olikin kotia tuomisina jotain aivan muuta. Tänään oli ajatuksena, että jospa sitä kävis tekemässä tiimiradat Oodin kanssa sen kummempia miettimättä. Tuskin sitä enempää uskaltaisi tälle viikonlopulle enää toivoa.

Eka agilityrata tyssäsi viidenneksi vikalle esteelle, missä oli puomin jälkeen hyppy samalla lailla kuin Laukaassa oli (ja sielläkin mössittiin). Siitä otettiin kielto, kun Oodi ei ollut varma, saako mennä ja mä olin myöhässä. Sitä ennen oltiin tuomarin mukaan otettu puomin kontaktilta vitonen, mutta sitä se ei kyllä mun eikä muidenkaan mukaan ollut (erikseen tästä tultiin mulle sanomaan, mikä jotenkin niin lämmitti mieltä). Vitonen tai kymppi sinne tänne, mitä siitä, juoksukontakteissa on ilmeisesti edelleen se oma riskinsä.

Onneksi ne molemmat virheet jätettiin kuitenkin sille ekalle radalle, sillä kaksi viimestä tehtiinkin sitten nollana :) Keskimmäisellä radalla sijoituttiin toiseksi häviten sekunnin verran voittajalle. Mä kun jo luulin, et Zili oli jo valio ja SERT siirtyisi meille, mutta se olikin se viimeinen puuttuva. No, ehkä se SERT per viikonloppu ihan riittää ;)

Saatiin sentäs palkinnoksi tuollainen kivenmöhkäre. Möhkäre on täydellinen sana kuvaamaan tuota, sillä son painava. Siis todella painava. Vaikkei iso olekaan. Ihana muisto taas meidän menosta <3

Ihme kyllä, tehtiin nolla hyppäriltä. Hyppärinollia meillä ei juuri ole siunaantunut, vaikka kakkosissa vielä tosiaan luulin, et non meidän juttu. Nytpä tehtiin sellainen toinen tälle kaudelle ja kahdeksalla nollalla, joissa tupla, me ollaan oikeutettuja ensi vuonna kisaamaan SM-kisoissa Oulussa. Nyt sitten sitä nollavoittoa metsästämään mm-karsintoja varten, likellä se oli tänä viikonloppuna jo kahdesti ;D

lauantai 27. syyskuuta 2014

Oodin vuoro


Myrtti nyt on tässä viime aikoina kantanut jos jonkinlaista pokaalia ja ruusuketta, niin oli se Oodinkin aika saada oma ruusukkeensa. En vaan tajua tätä karmaa, mikä mein SERTejä vaivaa!? Miksi ne aina tulee sellaisilta radoilta, että niitä ei voi katsoa uudestaan, koska siinä tapauksessa joutuisi häpeästä lopettamaan koko lajin .. Yyh.

Tänään Varkaudessa ensimmäinen agilityrata voisi olla ollut nimeltään Kontatenkin olisit jo perillä. No joo, Oodia en syytä sitten yhtään, koska molin päättänyt tehdä kaksi nössönollaa. Kisaajalista oli sitä tasoa, ettei SM:issä enää kovemmassa seurassa tarviaisi kisata ja mä ajattelin, ettei voittoa tule, vaikka juoksisin kuinka ja tekisin mitä. Tavoite oli siis nössötuplat ja toki nössöys tekee oman osansa ohjauksen kautta myös vauhtiin, mutta silti. Myös Oletko koskaan ennen ohjannut agilitykoiraa olisi ollut  toinen vaihtoehtonimike.

No, ei tullut kuin yksi nössönolla, koska Oodi ilmeisesti päätti kakkosradalla, jotta tuollainen peli saa loppua ja nyt mennään! Mentiin sitten vähän muuallekin kuin piti :O

Ekan radan jälkeen lämppälenkiltä palatessamme Anu huutaa parkkiksella ONNEA! Moon ihan, et mistä!? No SERTistä tietenkin. Eikä!! Tottakai moon iloinen ja onnellinen ja vaikka mitä! :) Oodi on ihan huisa <3 Mutta ohjaaja oli taas jostain toiselta planeetalta. Ihan kuin saadessamme nousuSERTimme ykkösistä. Katsoin sen videon muutama viikko sitten ja pohdin, että puhtaasta radasta huolimatta tuomarilla tulisi olla oikeus evätä SERT, jos rata näyttää kamalalta. Sama fiilis tänään.

Mulla vaan oli ajatus, kuinka tää menee. Me tehdään joku huikealta tuntuva rata (niiko vaiks se Laukaan kakkosrata) ja sit siinä fiiliksessä saadaan SERT. Todellisuus ei ihan vastannut haaveita. Ei ihan. Fiilis on totaalisen järkyttynyt. Jos sitä rataa ei voi edes kutsua agilityksi, miten siitä agilitySERTiä voi edes saada :D

Nyt lähden asettelemaan ruusuketta seinälle omiensa joukkoon. Sinne pääsee vaan ne, joilla oikeasti on arvoa <3 Oli se sitten millä fiiliksellä tahansa saatu, ni ansaittu se silti on :)

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Nollavoittajat

Ja ihan monikossa, vaikka kyse onkin yhdestä koirakosta <3


Eka nolla tuli Jyväskylässä reilut kaksi viikkoa sitten. Mä itkin. Moneen kertaan itse asiassa sinä päivänä. Jonin mielestä soli hieman liiottelua, mutta en vaan voinut sille mitään. Olin liian onnellinen <3 Vihdoinkin se, mitä katselen treeneissä viikoista toiseen, alkaa näkyä myös kisatilanteessa. Kyllä jänskätys näkyy Myrtillä mm. vauhdissa, mutta se saa varmuuden kasvaessa ajallaan kasvaa treenimittoihin. Ei tässä tuollakaan vauhdilla näytä olevan mitään ongelmaa ykkösissä ;)

Niin monta monituista kertaa se oli jo pienestä kiinni. Ihan niin kuin se agilityssa on. Edellisenä viikonloppunakin ACElla Kurkimäessä Joni ja Myrtti olivat kolmella radalla palkintosijoilla 1, 2 ja 1, mutta pienillä kauneusvirheillä.

Jyväskylässä voittonolla ei ainakaan tullut ratojen helppoudesta. Keppikulmat ja muut ihmeellisyydet pitivät huolen, että yliaikanollia (ykkösissä!!) riitti joka radalta eikä puhtailla nollilla juuri juhlittu.


Pieksämäelle tultaessa nyt viikonloppuna katseeni kiinnittyi heti palkintopöytään. Mä kun niin rakastaisin pokaalia muistona menestymisestä ja Oodi taas rakastaisi ruusuketta ja nyt ois molempia tarjolla limpun (ja kisalahjakortin) lisäksi. Oodi nyt ei päässyt ruusukkeesta nauttimaan (eikä blondi kyllä kisannutkaan), mutta Myrtti sellasen sai. Pokaali on niin iso, ettei se mahdu kirjahyllyyn eli son laitettava koko kämpän sisustus uusiksi :D

Myrtti pisti ekalla radalla parastaan ja sehän riitti ;) Joni sanoi, että Myrtin fiiliksestä huomasi heti, että soli kohdillaan. Edelleen silti toinen rata oli liikaa ja Myrtti kielsi kaikki kontaktit ja ihmetteli maahan upotettuja tikkuja, että mitäs niillä oikein tehdäänkään. Välillä ei tiedä, että itkeäkö vai nauraa (mä nyt yleensä kyllä taidan itkeä tilanteesta riippumatta :D), mutta kyllä se tästä. Reilu kuukausi sitten Myrtti ei vielä pystynyt tekemään yhtään kontaktia kisoissa kieltämättä ja nyt menee jo kokonainen rata. Jatkamme kisafiiliksen treenaamista ensi viikolla Jyväskylässä :)

lauantai 20. syyskuuta 2014

On se vaan ufoa..

.. vetää perjantaina metsässä perässään narussa veristä sientä, joka ei jätä jälkeäkään maahan. Tai siis ainakaan mun aisteilla havaitakseni. Ei veriläikkää, koska se veri on siinä sienessä, hajusta nyt puhumattakaan ;)

Seuraavana päivänä Hipun nenä kertoo jo tiellä, et hei, tuolla metsässähän se homma odottaa. Hirmu rempominen tieltä pusikon kautta metsään ja sieltä se aloitus löytyy. Syvä nuuskaisu ja sit mennään! Hieman ilmavainuisesti hetkittäin, mutta koko ajan liikahtamatta jäljeltä. Siinähän se niin selvästi menee. Häntä ei tosin heilu (niin kuin Almalla), töissähän täällä ollaan. Tosissaan ku mitkä! Lopussa kiitos seisoo ja raa'at broiskunsydämet. Oli se vaan pätevä likka. Niin pätevä <3

Oodilla tilanne oli vähän vaihteleva. Tiesi kyllä tiellä, minne mennään, mutta ekan jäljen ongelmana oli sieni, jossa ei verta vielä ihan kauheasti ollut ja siksi jälki tuntui keskeltä katkeavan. Totta tai ei, mutta mein lisättyä eilen puolessa välissä verta, jatkui matka melkein loppuun asti hyvin varmasti. Kunnes Oodi ajoi sen linnun piilostaan lentoon :D On se varmaan vaikeaa, kun pitää olla kaikki metsästyskoirat, vinttikoirat ja kaikki mahdolliset kerralla. Normikoira on ajokoira, lintukoira tai jotain muuta, Oodi-paran kun pitää olla kaikkea. Tai no paran ja paran, tainnut kyllä ihan itse valita tän roolinsa .. No, loppu löytyi lopulta, mutta ei se Oodia ilahduttanut. Kuka sitä nyt raakoja broiskunsydämiä söisi ..

Myrtti oli päivän yllättäjä. Edellisellä kerralla veren haistaessaan Myrtti oli varma jonkun kuolleen sinne ja oli sitä mieltä, jotta olisi parasta mahdollisimman hiljaa ja vikkelään poistua paikalta ennen kuin kuollaan muutkin. Tänään oli jo aivan eri meininki, vaikkei sitä nyt miksikään ammattilaisen tekemiseksi vielä voi todellakaan kutsua :D Jäljestä löytyi kuitenkin alku, itse jälki ja loppu. Myrtti näytti hieman sille, ettei ollut aivan varma, mitä oli tekemässä, mutta tekipähän nyt sitten kuitenkin. Jos tätä vauhtia kehitys menee, niin ensi vuonnahan sitä ollaan Myrtin kanssakin jo kisoissa ;)

Alman kanssa oikeasti kisoja voisi harkita tosissaan. Hippukaan ei paljoa Alman menossa häviä, vaikkakin homma hoidetaan vähemmän innolla ja enemmän siksi, että työt jotka annetaan, tulee vastuullisen koiran hoitaa. Oli syy, mikä tahansa, oon mä enemmän kuin tyytyväinen, että Pikkumusta keskittyy ja tekee työnsä kunnolla. Oodi taas. No, alkuunsa blondi vaikutti tähän hommaan täydelliseltä, mutta nyt tuntuu nuo muut metsästyskoirien urat häiritsevän keskittymistä (sitä kuulemma on oikeasti ongelmana osalla jälkikoirista, joilla on voimakkaat riistavietit). Mut Oodi tehköön, kuin tykkää. Oodilla on muitakin harrastuksia ja jos jälki alkaa taas kiinnostaa, niin sit mietitään niitä kisoja uudestaan :)

Tähän vielä video muutaman viikon takaa, kun Oodi oli vuorostaan vinttikoira:



P.S Ni, ja jos mietitte, et kuin blogi on taas palannut näin aktiivisesti henkiin, ni se johtuu todennäköisesti hyvin vahvasti siitä, et moon opintovapaalla enkä töissä lainkaan ;)

perjantai 19. syyskuuta 2014

Fyssarilla


Soopelit kävivät eilen tsekkauksessa fysioterapeutti Susanna Vartiaisella. Edellisestä käynnistä oli kuukausi aikaa ja alunperin suunnittelin ottavani Oodin ja Hipun mukaan. Hippu kun sai kortisonipiikin viime viikolla jalkaansa, niin olikin parempi vaihtaa osallistujaa vielä tässä vaiheessa. Niinpä Myrtti lähti matkaan ja hyvä niin!

Oodilla ei ollut (taaskaan) mitään muuta ongelmaa kuin jumissa olevat sisäreidet. Tämä nyt sinänsä on positiivinen ongelma sillä, että ne saa todella helpolla hoidettua auki. Kurjaa taas se, ettei edelleenkään ole tiedossa, mikä ne jumiin saa. Riippumatta siitä, kuinka usein Oodia hoidetaan on ongelma aina sama. Huikkaskaa ihmeessä joku viisas, jos tähän jotain ideaa ois! Mieluummin toki hoidattaisin aiheuttajaa enkä pelkästään seurausta.

Myrtti oli viimeksi käydessä elokuussa aivan mallikelpoisessa kunnossa, mitään huomautettavaa ei juuri ollut ollut. Nyt tilanne oli aika lailla toinen :( Koko selkä tuntui olevan enemmän tai vähemmän paikasta riippuen jumissa. Heti näkyy, kun uintikausi päättyi, ettei se kunnossa pysyminen olekaan niin helppoa. Myrtti on onneksi aina ollut sellainen, että se reagoi hoitoon tosi hyvin ja koko selkä saatiin takas kuntoon. Nyt sit joka päivä venytyksiä jumppapallolla luvassa. Ja vähän jo mietittiin, et pitäisikö ostaa sarjakortti uimalaan Jyväskylään. NIIN kurjaa, ettei täältä yhtään lähempää uimalaa löydy :(

maanantai 15. syyskuuta 2014

Kisaamisen autuus

Eilen naamakirjan seinä täyttyi valioitumisuutisista, piirimestaruussijoista ja triplanollista Suomen MM-pronsista puhumattakaan. Mitään niistä ei tullut meille, mutta musta silti tuntui, ettei kukaan olisi voinut olla mua onnellisempi. Taaskaan. Oodin kanssa kisaaminen saa vaan mut niin fiiliksiin. Takana ihan mieletön kesä kaikkine kisareissuineen.

Jokainen startti on ihan mieletön onni. En todellakaan pidä itsestäänselvyytenä yhtään niistä. Vaikka Oodi on nuori koira ja meillä on toivottavasti vielä pitkä yhteinen kisaura edessä, ei mikään ole silti varmaa. Joka kerta istuttaessani Oodin lähtöön riemuitsen siitä, ettei se koskaan varasta (Joni nauroikin, et mun itsevarma koiran lähtöön jättämistyyli tulee vielä joskus jaloille Oodin muodossa :D). Kun kutsun, neiti tulee ja tekee aina parhaansa. Oodi ei koskaan tee virhettä tahallaan (mä olen niihin 100% syypää), ei koskaan kettuile ja pyrkii olemaan mun kanssa tiimi. Ja mä lupasin Oodille, et mä yritän parhaani mukaan olla se yhtä mahtava toinen osapuoli meidän tiimistä.

Eilen ekalta radalta Laukaasta tuli rimavitonen, vauhtisuora takana ja tiukasti hypätty kulmahyppy oli liikaa ja tilastorima tuli alas (tais olla toinen tälle vuodelle). Toisella radalla ohjaaja ei ollut enää vauhdissa mukana suoran toisessa päässä ja Oodi luuli mun paniikkiohjauksesta, että sama hyppy mennään vielä takaspäinkin. No ei oltas tuomarin suunnitelman mukaan menty, mutta muu rata fiilisteltiin silti. Tiiminä. 



Joka radan jälkeen mua tillittää silmiin maailman kaunein blondi naama nauraen. Tietäen olleensa ihan maailman paras. Ja sen mä yritän joka radan jälkeen yrittää kaikin keinoin Oodille kertoa. Meni tuloksellisesti miten meni.



Tottakai mäkin toivon menestystä, se on niitä kisaamisen ja tiimityön lisäetuja, kun oikein onnistuu. Nyt meillä oli eka viikonloppu kuukauteen, kun ei tehty yhtään nollaa. SM-kisoista puuttuu tuplat ja MM-karsinnoista voitto, muuten nollat on meillä kasassa. Mutta ne kyllä tulee sieltä, ja jolleivät tulisikaan, mitä sitten. 

Vaikka meillä onkin jo muutama vuosi harrastusta takana, ollaan me silti vielä kehittyvä koirakko. Vauhtia ja varmuutta on koko ajan tullut lisää, mun ohjauksen kehittymisestä puhumattakaan. Keinu on edelleen vahvistusta kaipaava, mutta viime vuoden ongelmien jälkeen oon edelleen onnellinen siitä, et neiti tekee sen, oli se sit kuin hitaasti tahansa. Kunhan talven kisatauko alkaa, niin otetaan keinu kunnon syyniin. Kaikki aikanaan ja sitä odotellessa nautitaan joka radasta!