Kisaamisen autuus

Eilen naamakirjan seinä täyttyi valioitumisuutisista, piirimestaruussijoista ja triplanollista Suomen MM-pronsista puhumattakaan. Mitään niistä ei tullut meille, mutta musta silti tuntui, ettei kukaan olisi voinut olla mua onnellisempi. Taaskaan. Oodin kanssa kisaaminen saa vaan mut niin fiiliksiin. Takana ihan mieletön kesä kaikkine kisareissuineen.

Jokainen startti on ihan mieletön onni. En todellakaan pidä itsestäänselvyytenä yhtään niistä. Vaikka Oodi on nuori koira ja meillä on toivottavasti vielä pitkä yhteinen kisaura edessä, ei mikään ole silti varmaa. Joka kerta istuttaessani Oodin lähtöön riemuitsen siitä, ettei se koskaan varasta (Joni nauroikin, et mun itsevarma koiran lähtöön jättämistyyli tulee vielä joskus jaloille Oodin muodossa :D). Kun kutsun, neiti tulee ja tekee aina parhaansa. Oodi ei koskaan tee virhettä tahallaan (mä olen niihin 100% syypää), ei koskaan kettuile ja pyrkii olemaan mun kanssa tiimi. Ja mä lupasin Oodille, et mä yritän parhaani mukaan olla se yhtä mahtava toinen osapuoli meidän tiimistä.

Eilen ekalta radalta Laukaasta tuli rimavitonen, vauhtisuora takana ja tiukasti hypätty kulmahyppy oli liikaa ja tilastorima tuli alas (tais olla toinen tälle vuodelle). Toisella radalla ohjaaja ei ollut enää vauhdissa mukana suoran toisessa päässä ja Oodi luuli mun paniikkiohjauksesta, että sama hyppy mennään vielä takaspäinkin. No ei oltas tuomarin suunnitelman mukaan menty, mutta muu rata fiilisteltiin silti. Tiiminä. 

Joka radan jälkeen mua tillittää silmiin maailman kaunein blondi naama nauraen. Tietäen olleensa ihan maailman paras. Ja sen mä yritän joka radan jälkeen yrittää kaikin keinoin Oodille kertoa. Meni tuloksellisesti miten meni.

Tottakai mäkin toivon menestystä, se on niitä kisaamisen ja tiimityön lisäetuja, kun oikein onnistuu. Nyt meillä oli eka viikonloppu kuukauteen, kun ei tehty yhtään nollaa. SM-kisoista puuttuu tuplat ja MM-karsinnoista voitto, muuten nollat on meillä kasassa. Mutta ne kyllä tulee sieltä, ja jolleivät tulisikaan, mitä sitten. 

Vaikka meillä onkin jo muutama vuosi harrastusta takana, ollaan me silti vielä kehittyvä koirakko. Vauhtia ja varmuutta on koko ajan tullut lisää, mun ohjauksen kehittymisestä puhumattakaan. Keinu on edelleen vahvistusta kaipaava, mutta viime vuoden ongelmien jälkeen oon edelleen onnellinen siitä, et neiti tekee sen, oli se sit kuin hitaasti tahansa. Kunhan talven kisatauko alkaa, niin otetaan keinu kunnon syyniin. Kaikki aikanaan ja sitä odotellessa nautitaan joka radasta!